Aloi­tin tä­män vuo­den Ber­lii­nis­sä. Kau­pun­gis­sa, jo­hon tu­tus­tuin en­sim­mäi­sen ker­ran sil­loin, kun Sak­sa oli ja­et­tu maa ja muu­ri ym­pä­röi Län­si-Ber­lii­niä. Yli 25 vuot­ta sit­ten olin va­jaan vuo­den har­joit­te­li­ja­na erään sak­sa­lai­sen di­a­ko­ni­a­lai­tok­sen van­hain­ko­dis­sa ja Ber­lii­nin suo­ma­lai­ses­sa seu­ra­kun­nas­sa.

Tuol­loin sain elä­mää­ni muu­ta­mia ys­tä­viä, joi­ta nyt kä­vin ta­paa­mas­sa. Vuo­sien ku­lu­es­sa olem­me ta­van­neet ai­na sil­loin täl­löin, soi­tel­leet ja kir­joi­tel­leet. Tut­tu katu ja tut­tu talo oli help­po löy­tää. Tut­tu koti ja sen läm­min tun­nel­ma pa­laut­ti mie­lee­ni mo­net muis­tot. Nii­den kes­kel­lä ys­tä­vien elä­mään tul­lut muu­tos tuli to­del­li­sek­si.

Toi­sel­la puo­li­sois­ta on muis­ti­sai­raus, Alz­hei­me­rin tau­ti. Sen li­säk­si hä­nel­le oli tul­lut mui­ta­kin vai­vo­ja ja en­nen jou­lua hän oli jou­tu­nut sai­raa­laan. En­sim­mäi­sen yh­tei­sen il­lan tee­het­ken ai­ka­na suun­nit­te­lim­me seu­raa­van päi­vän sai­raa­la­käyn­tiä. Mie­tin, mah­tai­si­ko sai­raa­las­sa ole­va ys­tä­vä vie­lä tun­tea mi­nut.

Noin 3,5 mil­joo­nan ih­mi­sen kau­pun­gis­sa, jon­ka asuk­kaat edus­ta­vat lä­hes 200 kan­sal­li­suut­ta, on help­po liik­kua. Ys­tä­vä­ni käy puo­li­son­sa luo­na päi­vit­täin. On­nek­si hän it­se on jäl­leen hy­väs­sä kun­nos­sa ja pää­see aut­ta­maan puo­li­so­aan. Kat­se­lin läm­möl­lä pie­niä asi­oi­ta: pei­ton oi­kai­sua, sän­gyn vie­res­sä ole­van pöy­dän jär­jes­te­lyä, raik­kaan ve­den ha­ke­mis­ta ja juo­mi­ses­ta huo­leh­ti­mis­ta. Rak­kaus ja kiin­ty­mys. Sak­saa ja suo­mea. Sa­na­ton­ta vies­tin­tää.

Muis­tan var­mas­ti ai­na sen sy­väs­ti huo­jen­tu­neen kat­seen, jon­ka ys­tä­vä­ni koh­ta­si, kun yh­te­nä päi­vä­nä me­nim­me jäl­leen sai­raa­laan. Täl­lä ker­ral­la uu­teen paik­kaan, jon­ne po­ti­las oli siir­ret­ty. Puut­teel­lis­ten tie­to­jen vuok­si mat­kas­tam­me tuli pie­ni seik­kai­lu, mut­ta lo­pul­ta löy­sim­me oi­ke­an rei­tin. Ys­tä­vää­ni oli sel­väs­ti odo­tet­tu. Kat­se ker­toi kai­ken sen, mitä sa­noil­la ei eh­kä kos­kaan pys­tyi­si­kään il­mai­se­maan. Kaik­kea ei to­del­la­kaan tar­vit­se sa­noa ää­neen. Vein tu­li­ai­sik­si pari leh­teä, jois­sa on ku­via rau­ta­teis­tä ja ju­nis­ta. Ne ovat ol­leet sai­raa­las­sa ole­van ys­tä­vä­ni har­ras­tus. En tie­dä, saa­vut­ta­vat­ko ku­vat enää hä­nen muis­to­jaan ja ko­ke­muk­si­aan. Het­ken hän jak­soi kui­ten­kin kat­sel­la nii­tä.

Mil­joo­nien ih­mis­ten kes­kel­lä jo­kai­sen elä­mä on kul­loin­kin kä­sil­lä ole­vas­sa het­kes­sä iloi­neen ja su­rui­neen, pel­koi­neen ja toi­vei­neen. Vuo­den vaih­tu­es­sa ru­koi­lin Ju­ma­lan siu­naus­ta ys­tä­vie­ni elä­mään. Sa­maa toi­vot­ti liit­to­kans­le­ri An­ge­la Mer­kel uu­den­vuo­de­naa­ton pu­hees­saan maan­sa asuk­kail­le. Sa­maan toi­vo­tuk­seen yh­tyi pre­si­dent­ti Sau­li Nii­nis­tö uu­den­vuo­den pu­hees­saan. Se on hyvä toi­vo­tus. Myös si­nul­le ja mi­nul­le.