Pit­kä­per­jan­tai. Pyhä per­jan­tai. Su­run per­jan­tai. Suu­ri per­jan­tai. Hyvä per­jan­tai. Niin mon­ta ni­meä eri kie­lis­sä juh­lal­le, jon­ka kir­kol­li­nen väri on mus­ta. Jo­kai­nen nimi ker­too juh­lan ole­muk­ses­ta. Ris­tiin­nau­lit­tiin mei­dän puo­les­tam­me.

Pal­mu­sun­nun­tain ja hil­jai­sen vii­kon teks­tit, vir­ret ja lau­lut ovat kul­jet­ta­neet miet­tei­tä­ni jäl­leen koh­ti pit­kä­per­jan­tai­ta ja pää­si­äi­saa­mun odo­tus­ta. Työ­vii­kon kes­kel­lä on ol­lut hil­jen­ty­mi­sen paik­ko­ja. Olen muis­tois­sa­ni kul­ke­nut Je­ru­sa­le­miin ja sen ka­duil­le. Suu­ren kau­pun­gin vi­li­nän ja elä­män syk­keen kes­kel­lä on ker­ran ta­pah­tu­nut jo­ta­kin kä­sit­tä­mä­tön­tä.

Kris­ti­nus­kon ydin ei avau­du jär­kei­le­mäl­lä. Neit­sees­tä syn­ty­nyt ris­tiin­nau­li­taan koko maa­il­man syn­tien vuok­si ja nou­see ylös kuol­leis­ta so­vit­ta­en si­nun ja mi­nun, mei­dän kaik­kien syn­nit. Yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den voin saa­da rau­han Ju­ma­lan kaik­ki­tie­tä­vän kat­seen edes­sä. Ag­nus Dei, qui tol­lis pec­ca­ta mun­di: mi­se­re­re no­bis. Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka kan­nat maa­il­man syn­nit, ar­mah­da mei­tä.

Vain lah­jak­si saa­ma­ni us­ko voi pi­tää tä­män to­te­na. Pää­si­äis­lau­luil­lan pu­hees­ta mie­le­ni poi­mii vies­tin, jo­hon huo­maan ta­ker­tu­va­ni: juu­ri sel­lai­se­na kuin it­se­si nyt löy­dät. Kaik­kien miet­teit­te­ni, poh­din­to­je­ni, ky­sy­mys­te­ni kes­kel­lä an­teek­si­an­ta­muk­sen vir­ta saa­vut­taa si­sim­pä­ni. Dona no­bis pa­cem. An­na meil­le rau­ha.

Käy­kääm­me nyt Je­ru­sa­le­miin. Vaan yös­sä ken kes­tää voi­si ja Ju­ma­lan tah­toa kuun­nel­len sen kat­ke­ran kal­kin joi­si? (Vk. 54) Hil­jai­sen vii­kon il­ta­kir­kos­sa opet­te­len yh­tä vai­keim­mis­ta pyyn­nöis­tä: ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si. Tus­kan mää­rää on vai­kea ta­ju­ta, kun koko maa­il­man kaik­ki syn­nit on kan­net­ta­va­na. Ota pois mi­nul­ta tämä kalk­ki, pyy­tää ver­ta hi­koi­le­va ru­koi­li­ja, jon­ka ys­tä­vät­kin uu­pui­vat ei­vät­kä jak­sa­neet ol­la tu­ke­na. Kui­ten­kin pyyn­tö päät­tyy suos­tu­muk­seen: ta­pah­tu­koon niin kuin sinä tah­dot.

Mit­ta­suh­teet ovat toi­sen­lai­set, mut­ta jo­ten­kin niin lä­hei­nen ko­ke­mus. Jo­kai­sel­la meil­lä on omat ki­pum­me täyt­ty­mät­tö­mis­tä toi­veis­ta. Nii­den kans­sa on vain opit­ta­va elä­mään ja luot­ta­maan, et­tä kai­ken kes­kel­lä voi löy­tää tar­koi­tuk­sen ja kii­tok­sen. Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si mi­nun elä­mäs­sä­ni.

Pit­kä­per­jan­tain sa­no­ma avau­tuu loh­dul­li­sek­si lau­luk­si. On le­po­paik­ka su­loi­nen lai­tet­tu Gol­ga­tall' Jee­suk­sen ve­ri­haa­vois­sa – nii­tä nyt kat­sel­kaa. Kun sy­dä­me­hen sat­tuu vaan nuo ve­ren pi­sa­rat, ne kiu­sauk­set kar­kot­taa, tuo rie­mun si­ja­han. (Sl. 24)