Erää­nä elo­kui­sen hä­mä­rä­nä aa­mu­na to­ka­luok­ka­lai­nen poh­dis­ke­lee aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä kou­lun vä­li­tun­tie­lä­mää. ”Tap­pe­lua vä­lil­lä tu­lee. Se­kin käy kimp­puun ja är­syt­tää mo­nes­ti.”

Hör­pin tee­tä­ni, ko­ho­tan kat­see­ni kou­lu­lai­seen, mut­ten eh­di sa­noa mi­tään, kun hän jat­kaa poh­dis­ke­lu­aan.

”Mi­kä­hän sii­nä on, et­tä kun mul­le tu­lee jos­kus sem­mo­nen tun­ne (nos­taa tä­ri­se­vät nyr­kit eteen­sä), et­tä mää hei­tän tuon tyy­pin sei­nään. Niin sit­te mul­la kui­ten­kin joku tääl­lä (lait­taa käm­me­nen ohi­mol­le) tun­tuu, et­tä en hei­tä. Mää vaan kään­nyn pois en­kä vä­li­tä.”

Vaik­ka to­del­la­kin us­kon vilk­kai­den poi­kie­ni ky­ke­ne­vän kolt­to­siin, kou­lus­ta tul­lut pa­lau­te ker­too pit­käl­ti sa­maa po­jan omien pu­hei­den kans­sa. Täs­sä elä­män epä­täy­del­li­syy­des­sä po­jan poh­dis­ke­lu läm­mit­tää miel­tä. Ar­ve­len hä­nel­le tuol­lai­sen toi­min­nan joh­tu­van tun­ne­tai­dois­ta. Kun ih­mi­nen tun­nis­taa ja sal­lii omat tun­teen­sa, niin hy­vät kuin pa­hat, hän ky­ke­nee pa­rem­min suo­dat­ta­maan nii­tä ei­kä toi­mi vä­lit­tö­mäs­ti im­puls­sien­sa va­ras­sa.

Ul­ko-oven lok­sah­ta­es­sa kiin­ni ja ta­lon hil­je­tes­sä jään miet­ti­mään tar­kem­min kes­kus­te­lua. Tun­ne­tai­dot tun­tu­vat maa­il­man yk­sin­ker­tai­sim­mal­ta asi­al­ta, mut­ta omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni tie­dän, et­tä jos­kus maa­il­man yk­sin­ker­tai­sim­man asi­an opet­te­lus­sa ai­kaa me­nee vuo­sia. Mie­tin per­heem­me elä­män­his­to­ri­aa ja tun­ne­tai­to­jen ke­hit­ty­mis­tä. Per­heem­me kul­taa­kin kal­liim­pi am­mat­ti­a­pu­jak­so ajoit­tui juu­ri sii­hen ai­kaan, kun to­ka­luok­ka­lai­nen oli pie­ni. Kai­ken muun hy­vän kyl­ki­äi­se­nä opim­me van­hem­pi­na te­ra­pi­as­sa myös tun­ne­tai­to­ja. Pää­sin tuo­reel­taan so­vel­ta­maan op­pi­maa­ni pik­ku­lap­si­ar­jes­sa. Mat­ka oli työ­läs mut­ta an­toi­sa.

Sa­mal­la kun opet­te­lin sa­noit­ta­maan omia tun­tei­ta­ni, ope­tin toi­min­ta­mal­lia lap­sel­le­kin. Esi­mer­kik­si hä­nen kiu­ku­tel­les­saan lat­ti­al­la ker­roin hä­nel­le hä­nen näyt­tä­vän vä­sy­neel­tä tai sa­noin, et­tä hä­nel­lä on ihan sel­väs­ti nyt har­mi. Pyy­sin hän­tä sy­liin, ja mi­kä­li muis­ti­ku­va­ni pi­tä­vät paik­kaan­sa, yh­tä ai­nut­ta ker­taa hän ei jät­tä­nyt tu­le­mat­ta. So­vim­me myös, et­tä hän saa tul­la ai­na sy­lii­ni sil­loin, kun kiuk­ku kiih­tyy ja huu­to al­kaa.

Tu­lin huo­maa­maan, et­tä lap­sel­le asi­oi­den opet­ta­mi­nen on te­ho­kas­ta. Mie­lee­ni piir­tyy sel­ke­äs­ti kuva, joka eh­ti tois­tua use­am­man ker­ran. Tem­pe­ra­ment­ti­nen lap­si huu­taa ja möy­ry­ää myt­ty­nä lat­ti­al­la, ää­nen ko­ho­tes­sa ko­ho­aa myös oma­ni. Hy­vän vä­li­mat­kan pääs­tä omis­ta kor­keuk­sis­ta­ni ka­jah­taa käs­ky­tys: ”Rau­hoi­tu ja lo­pe­ta tuo!” ”Ole hil­jaa!” ”Suu kiin­ni nyt!” Ja puu­has­te­lu­ni oman asi­a­ni pa­ris­sa jat­kuu leu­ka­pe­rät ki­rei­nä ikä­väs­tä me­te­lis­tä ja hy­vän tun­nel­man pi­laa­jas­ta.

Huu­to ei lopu, ko­ho­aa vain. Mul­kai­su­ni ta­voit­taa epä­toi­vos­ta lois­ta­vien sil­mien syyl­lis­tä­vän kat­seen kau­kaa lat­ti­an ra­jas­ta. Hiuk­set ovat lii­mau­tu­neet kas­voil­le, suu on suu­res­sa mut­rus­sa. Ul­vo­vas­sa ää­nes­sä on niin suu­ri louk­kaan­tu­mi­nen, et­tä se täyt­tää koko ti­lan. ”EK­KO TINA MUIT­TA! TINA LU­PA­TIT, ET­TA AI­NA KO MAA IT­KEN NIIN MAA TAAN TUL­LA TUN TUL­LIIN!”

Mi­kä­li asia oli jos­tain syys­tä pääs­syt mie­les­sä­ni unoh­tu­maan, tuos­sa ti­lan­tees­sa muis­ti kyl­lä te­hok­kaas­ti pa­la­si. Huo­kaus. Te­ke­mi­nen seis, as­ke­leet lä­him­mäl­le soh­val­le. Toi­nen huo­kaus. ”Ai niin. Niin just. Lu­pa­sin. Tuu.”

Tur­val­li­ses­sa soh­van­nur­kas­sa sy­dän­ten kiih­ty­neet syk­keet hil­jal­leen rau­hoit­tui­vat vie­rek­käin. Us­kon tuol­lai­sil­la het­kil­lä ol­leen ai­van eri­tyi­sen suu­ren mer­ki­tyk­sen pie­nel­le kas­va­val­le lap­sel­le. Mi­nua ai­kui­se­na ne hoi­ti­vat vä­hin­tään­kin yh­tä pal­jon.