Las­ten kas­va­tuk­ses­sa yk­si vai­keim­mis­ta asi­ois­ta on mie­les­tä­ni hal­li­ta lap­sen vir­tu­aa­li­maa­il­maa. Eläm­me mer­kil­lis­tä ai­kaa, joka on hy­vin eri­lai­nen kuin elä­mä, jo­hon it­se lap­se­na kas­voin. Oman ikä­pol­ve­ni lap­set oli­vat pal­jon ul­ko­na. Lei­kim­me ja pe­la­sim­me pi­ha­pe­le­jä, as­kar­te­lim­me kä­sin eri­lai­sia asi­oi­ta, ta­pa­sim­me kas­vok­kain ja kir­joi­tim­me pa­pe­ri­kir­jei­tä. Ma­koi­lim­me lat­ti­al­la, kun ei ol­lut mi­tään te­ke­mis­tä, ja yh­täk­kiä le­go­leik­ki al­koi tun­tua hou­kut­te­le­val­ta. Ret­ki kir­jas­toon oli vii­kon ko­ho­koh­ta, sen jäl­kei­nen il­ta ku­lui ko­to­na rat­toi­sas­ti.

Mitä omat lap­se­ni te­ke­vät? Mikä on se val­ta­va vir­ta, joka jat­ku­vas­ti kut­suu imul­laan lap­si­a­ni käyt­tä­mään kai­ken lii­ke­ne­vän ai­kan­sa äly­lait­tei­den si­säi­seen vir­tu­aa­li­maa­il­maan? Vilk­ku­van näy­tön kut­su lei­jai­lee ko­dis­sam­me jat­ku­vas­ti. Pe­laa het­ki, tule tän­ne ak­ti­vi­tee­tin ää­reen, se kut­suu. Tääl­lä ovat myös ys­tä­vä­si, tääl­lä on kaik­ki. Joka so­lul­laan ja ais­ti­no­sal­laan lap­si on her­kis­ty­nyt vir­tu­aa­li­maa­il­man kut­sul­le. Van­hem­pa­na pun­ta­roin mie­les­sä­ni vaih­to­eh­to­ja. Oli­si niin help­poa sa­noa, et­tä pe­laa sit­ten. Kui­ten­kin usein ras­kas teh­tä­vä­ni van­hem­pa­na on sa­noa ei. Ja ot­taa vas­taan lap­sen re­ak­tio.

Tie­dän, et­ten ole on­gel­man kans­sa yk­sin. Olem­me kes­kus­tel­leet pal­jon yh­des­sä tois­ten van­hem­pien kans­sa, mi­ten on­gel­man kans­sa kan­nat­tai­si toi­mia. Olem­me ol­leet to­del­la vä­sy­nei­tä ja tur­hau­tu­nei­ta. Neu­vot­to­mi­a­kin. Joku aset­taa pe­li­a­jat uu­del­leen ja uu­del­leen vain to­de­tak­seen, et­tä van­hem­man val­von­nan vä­hän­kään her­paan­tu­es­sa ne läh­te­vät la­pa­ses­ta. Toi­si­naan uh­kaam­me heit­tää pe­li­ko­neet ik­ku­nas­ta pi­hal­le, tai lie­vem­män ver­si­on mu­kaan kan­taa jää­hyl­le va­ras­toon. Ko­neet mat­kaa­vat ko­din ja va­ras­ton vä­liä, jos­kus ne vii­py­vät mat­kal­laan vii­kon, jos­kus kuu­kau­den. Joku har­kit­see luo­pu­van­sa niis­tä lop­pui­äk­si. Os­ta it­se it­sel­le­si sit­ten, kun muu­tat, olen it­se­kin sa­no­nut lap­sel­le­ni. Ja jo näin sa­no­es­sa­ni mie­les­sä­ni häi­lyy kuva lap­sen rie­mus­ta, kun hän avaa jou­lu­pa­ke­tis­ta toi­vot­tua lai­tet­ta.

Koen näis­tä tek­no­lo­gi­an lait­teis­ta suu­rim­mak­si haas­teek­si äly­pu­he­li­men. Ny­ky­ään tun­tuu, et­tä äly­pu­he­lin on lap­sen kä­teen kas­va­nut uu­si ulo­ke, jol­la on kaik­ki oi­keus ol­la sii­nä. Sitä oi­keut­ta ei ole mis­sään kir­joi­tet­tu, muis­tu­tan it­sel­le­ni uu­del­leen ja uu­del­leen. Ajat­te­len, et­tä äly­lait­teet ja nii­den suo­mat mah­dol­li­suu­det ovat niin uu­sia il­mi­öi­tä elä­mäs­säm­me, et­tem­me ole oi­kein osan­neet luo­da vie­lä vii­sas­ta ja laa­jaa kä­si­tys­tä niis­tä. Laa­jo­ja tut­ki­muk­sia äly­pu­he­li­men käy­tön vai­ku­tuk­sis­ta esi­mer­kik­si las­ten kas­vuun ja ke­hi­tyk­seen ei ole vie­lä jul­kais­tu, ja si­ten lap­sem­me elä­vät ko­e­ka­nii­nei­na täs­sä asi­as­sa.

Mie­tin usein, uh­raan­ko lap­se­ni ai­no­an lap­suu­den las­ke­mal­la hä­net ko­e­ka­nii­nik­si tek­no­lo­gi­al­le ja tu­len ai­na sa­maan tu­lok­seen, et­tä en uh­raa. Sik­si ra­joi­tan hä­nen pu­he­li­men käyt­tö­ään. Luen psy­ko­lo­gien ar­tik­ke­lei­ta, jot­ka poh­ti­vat sa­maa on­gel­maa ja nyök­käi­len hil­jaa. Vaik­ka nämä ar­tik­ke­lit tun­tu­vat jää­vän joko mo­nel­ta lu­ke­mat­ta tai jon­kun hal­lit­se­mat­to­man ylei­sen tek­no­lo­gi­ai­mun ah­nau­den al­le, voi­maan­nun niis­tä it­se. Kes­kus­te­len tei­ni­ni kans­sa sii­tä, mitä lii­ka pe­laa­mi­nen te­kee hä­nen ai­voil­leen. Ilah­dun sii­tä, et­tä tei­ni kuun­te­lee ja tun­tuu jopa ot­ta­van asi­an va­ka­vas­ti. Ker­ron hä­nel­le yhä uu­del­leen, et­ten tee ra­joi­tus­ta sik­si, et­tä ha­lu­ai­sin ol­la tyl­sä ja han­ka­la, vaan sik­si, et­tä koen vas­tuu­ta asi­as­ta ja ha­lu­an hä­nen pa­ras­taan.

Tei­nin to­ka­luok­ka­lai­sel­la pik­ku­vel­jel­lä ei ole vie­lä äly­pu­he­lin­ta. Ei­kä ko­vin pian tule. Vä­lil­lä huo­li täyt­tää mie­le­ni. Mitä ajat­te­len sii­tä, jos las­ta­ni syr­jit­täi­siin äly­pu­he­li­men puut­tu­mi­sen vuok­si? En­tä­pä jos lap­se­ni jää­kin ke­hi­tyk­ses­sä jäl­keen, kos­ka hä­nel­lä ei ole äly­pu­he­lin­ta? Jos hä­nes­tä tu­lee­kin iso­na joku tu­le­vai­suu­den koo­da­ri ja jo­kin rat­kai­se­van lah­ja­kas jää hä­nel­lä ke­hit­ty­mät­tä, kos­ka hän ei saa­nut lap­se­na mah­dol­li­suut­ta kas­vaa yh­teen pu­he­li­men kans­sa niin kuin kaik­ki toi­set kas­voi­vat?

Huol­ten kas­va­es­sa ra­vis­te­len it­se­ä­ni he­reil­le. En ha­lua, et­tä pie­ni lap­se­ni kou­kut­tuu mi­hin­kään vir­tu­aa­li­seen, joka on vie­lä­pä laa­dit­tu niin, et­tä lap­sen tu­lee­kin kou­kut­tua. En ha­lua, et­tä lap­se­ni ai­vot ke­hit­ty­vät suun­taan, jos­sa no­pe­at im­puls­sit hal­lit­se­vat. Tek­no­lo­gia so­lut­tau­tuu elä­miim­me ja lap­se­ni elä­mään ai­van tar­peek­si, vaik­kei hä­nel­lä omaa äly­pu­he­lin­taan ole­kaan. Hän pe­laa Pla­ys­ta­ti­o­nil­la ja Wiil­la. Hä­net tun­tien tie­dän, et­tä hän on taa­tus­ti riit­tä­vän pe­reh­ty­nyt ka­ve­rei­den­sa äly­pu­he­li­miin ja nii­den mah­dol­li­suuk­siin vie­res­tä seu­ran­nee­na, vaik­kei hä­nen kä­des­sään omaa ulo­ket­ta ole­kaan.

Ha­lu­an tar­jo­ta lap­sel­le­ni mah­dol­li­sim­man pit­käl­le sel­lai­sen elä­män, jol­la on tu­tut ja vah­vat pe­rin­teet. Lä­hei­syyt­tä, yh­des­sä­o­loa, luon­toa, yh­tei­siä kir­jo­jen­lu­ku­het­kiä, ky­läs­te­lyä kas­vok­kain. To­ka­luok­ka­lai­se­ni, mik­si en han­ki si­nul­le äly­pu­he­lin­ta, vaik­ka jo­kai­sel­la muul­la ikäi­sel­lä­si on se jo?

Lap­se­ni, ajat­te­len ai­vo­ja­si. Toi­von, et­tä ne saa­vat pää­o­sin ke­hit­tyä ai­dois­sa koh­taa­mi­sis­sa ih­mis­ten kans­sa. Teh­tä­vä­ni on suo­jel­la si­nua, val­voa, et­tä ai­vo­si saa­vat riit­tä­väs­ti le­poa, so­pi­vas­ti vi­rik­kei­tä sekä myös luo­vuu­den ke­hi­tyk­sel­le erit­täin tär­ke­ää ai­kaa, sitä, kun ei ole mi­tään te­ke­mis­tä.

Toi­von, et­tä opit lu­ke­maan il­mei­tä ih­mis­ten kas­voil­la, tun­nel­mia ja pie­niä elei­tä. Toi­von si­nun nä­ke­vän ai­na en­si­si­jai­ses­ti luon­non ja sen mo­ni­nai­sen kau­neu­den. Toi­von si­nun aja­tuk­se­si vii­py­vän pak­ka­sil­man hen­gi­tyk­sen huu­rus­sa, syk­syn leh­tien ka­hi­nas­sa tai ke­sä­tuu­len tuok­sus­sa. Toi­von, et­tä opit ais­ti­maan, am­men­ta­maan voi­maa ym­pä­ril­lä ole­vas­ta, juur­tu­maan vah­vas­ti maa­han. Ha­lu­an opet­taa si­nul­le tun­teet, ih­mi­sen oi­keu­det ja vel­vol­li­suu­det. Ha­lu­an, et­tä opit tun­te­maan oman to­del­li­sen ar­vo­si. Toi­von, et­tä opit ha­ke­maan loh­tu­si toi­sen ih­mi­sen luo­ta. Siel­tä, mis­sä sy­dän­tä­si vas­ten syk­kii toi­nen sy­dän ja kyy­ne­leet voi kä­sin pyyh­kiä pois. Näi­tä asi­oi­ta ei äly­pu­he­li­men näyt­tö si­nul­le va­li­tet­ta­vas­ti voi tar­jo­ta, tai ai­na­kin sen tar­jo­a­ma to­del­li­suus on hy­vin eri­lai­nen.

Ke­vääl­lä ha­vait­sim­me puo­li­so­ni kans­sa eri­koi­sen il­mi­ön. Esi­koi­sen äly­pu­he­li­men vai­ku­tuk­ses­ta ta­ka­pen­kin mat­kus­ta­jat ei­vät osan­neet suun­nis­taa edes tu­tuil­la teil­lä. Mai­se­mien kat­se­le­mi­nen oli tyys­tin unoh­tu­nut, va­loa hoh­ta­va näyt­tö oli van­gin­nut aja­tuk­set. Ke­sä­lo­man al­ka­es­sa ojen­sim­me ta­ka­pen­kil­le la­mi­noi­dun kart­ta­kir­jan tei­nin pu­he­li­men siir­ty­es­sä kart­ta­kir­jan pai­kal­le han­si­kas­lo­ke­roon. Kier­sim­me kuu­kau­den Suo­mea ja vä­hän Nor­jaa­kin. Se­vet­ti­jär­ven tiel­lä ta­ka­pen­kil­lä oli ha­vait­ta­vis­sa tyl­syy­den poi­kas­ta, mut­ta kes­tim­me sen. Ke­säi­nen Suo­mi näyt­ti meil­le par­haat puo­len­sa, se heh­kui ja lois­ti vä­rien eri sä­vyis­sä. Mie­liim­me jäi mo­nia muis­to­ja, jot­ka tu­le­vat läm­mit­tä­mään pit­kään. Niin pal­jon kuin te­kom­me ra­di­kaa­li­suut­ta etu­kä­teen puo­li­so­ni kans­sa poh­dim­me, tu­lim­me huo­maa­maan, et­tä vaih­to­kaup­pa oli ai­nut­laa­tui­nen ja mah­ta­va. Se oli so­pu­soin­nus­sa si­sim­pien tar­pei­dem­me kans­sa.