Li­hoin vii­me tal­ve­na kol­me ki­loa. Mää­rä ei kuu­los­ta suu­rel­ta, mut­ta ras­van tyy­pil­li­ses­ti ker­ty­es­sä vat­saan ja rei­siin huo­ma­sin ke­vääl­lä fark­ku­ko­ko­ni kas­va­neen rat­kai­se­van är­syt­tä­väs­ti. Tal­vel­la sain hel­pos­ti kät­ket­tyä yli­mää­räi­set ki­lot vil­la­pai­to­jen al­le, mut­ta ohui­den ke­sä­pai­to­jen al­ta en voi­nut ol­la huo­maa­mat­ta vyö­tä­rö­ni tur­su­a­mis­ta. Van­has­ta tot­tu­muk­ses­ta ajat­te­lin, et­tä asi­al­le oli teh­tä­vä jo­tain. Ti­la­sin ys­tä­väl­tä­ni ate­ri­an­kor­vi­ke­pa­tu­koi­ta ja aloin hen­ki­ses­ti val­mis­tau­tua muu­ta­man vii­kon nä­län­tun­tee­seen, jot­ta oi­kea ja hyvä kesä voi­si al­kaa.

En ole kos­kaan ol­lut mi­kään fit­nes­sih­mi­nen. Jopa sään­nöl­li­sen lii­kun­nan har­ras­ta­mi­nen on mi­nul­le haas­ta­vaa. Ih­mis­ten niel­les­sä tal­vi­sin ki­lo­met­re­jä hiih­to­la­duil­la ase­tun minä mie­lel­lä­ni ko­tii­ni vil­la­su­kat ja­las­sa ja oles­ke­len vain. Olen myös ruo­kaa ra­kas­ta­va ku­li­na­ris­ti, jon­ka elä­mä­ni­lon saa ta­kuu­var­mas­ti sam­mu­maan, jos ra­joit­taa syö­mis­tä. On­nek­se­ni en ole hel­pos­ti li­ho­vaa tyyp­piä, ra­joit­ta­mat­to­mil­la syö­mi­sil­lä ja miel­lyt­tä­väl­lä le­päi­lyl­lä pai­noin­dek­si­ni py­syy nor­maa­lin tun­tu­mas­sa.

Mie­les­tä­ni en ole ko­vin­kaan ul­ko­nä­kö­kes­kei­nen ih­mi­nen. En pidä it­se­ä­ni eri­tyi­sen kau­nii­na, jo­ten olen ku­vi­tel­lut, et­ten vaa­di var­ta­lol­ta­ni­kaan suu­ria. Sil­ti ke­sän kyn­nyk­sel­lä mie­lee­ni tuli jäl­leen tut­tu aja­tus, et­tä oli­sin eh­kä on­nel­li­sem­pi, jos pu­dot­tai­sin muu­ta­man ki­lon.

Tänä ke­sä­nä mi­nul­le ta­pah­tui kui­ten­kin jo­tain mer­kil­lis­tä. Ate­ri­an­kor­vi­ke­pa­tu­kat odot­te­li­vat ruo­ka­kaa­pis­sa otol­lis­ta het­keä aloit­taa laih­du­tus. Aluk­si ruo­ka­kaa­pil­la käy­des­sä­ni sil­mä­ni osui­vat pa­tuk­ka­laa­tik­koon ja koin het­kel­lis­tä epä­miel­lyt­tä­vää tun­net­ta. Päi­vien ku­lu­es­sa lak­ka­sin kui­ten­kin kiin­nit­tä­mäs­tä huo­mi­o­ta pa­ket­tiin. Kun per­heem­me toi­nen ai­kui­nen ky­syi lu­paa syö­dä laa­ti­kos­ta mi­nun­kin osuu­te­ni, an­noin hel­pot­tu­nee­na lu­van.

Tun­ne tuli hi­taas­ti mut­ta var­mas­ti. Se vah­vis­tui päi­vien ku­lu­es­sa it­se­ni edes kun­nol­la ym­mär­tä­mät­tä, mitä mie­les­sä­ni ta­pah­tui. Erää­nä aa­mu­na maa­il­ma­ni vain kir­kas­tui oi­val­luk­sen myö­tä. En laih­du­ta enää kos­kaan. Mi­nun ei tar­vit­se. Mi­nun. Ei. Tar­vit­se. Ol­la. Enää. Iki­nä. Mi­tään. Muu­ta. Kuin. Jo. Olen.

Ole­tet­ta­vaa on, et­tei tuol­lai­nen ti­mant­ti­a­ja­tus tipu ke­nen­kään eteen tyh­jäs­tä. Aa­mu­au­rin­gon pais­ta­es­sa ma­kuu­huo­nee­seen tar­ra­sin aja­tuk­seen kiin­ni koko mie­le­ni in­nol­la ja hoin it­sel­le­ni, et­tä älä pääs­tä tätä oi­val­lus­ta hä­vi­ä­mään, kos­ka nyt se on täs­sä. Ke­ho­ni kel­paa mi­nul­le täl­lai­se­na. Minä rii­tän myös ul­koi­ses­ti. Olen Luo­jan luo­ma­na juu­ri so­pi­va ja hyvä. Niin yk­sin­ker­tai­nen aja­tus, jon­ka ym­mär­tä­mi­seen mi­nul­la meni vuo­sia.

Ajat­te­lin asi­oi­ta pe­rus­teel­li­ses­ti. Mie­tin sitä, mi­ten ih­mi­nen on jat­ku­vas­ti al­tis ul­ko­puo­lel­ta tu­le­vil­le vai­kut­teil­le, tah­toi hän sitä tai ei. Mie­tin ih­mis­ku­vaa, jos­sa kau­neus on huip­puun­sa vie­tyä suun­ni­tel­mal­li­suut­ta, it­se­ku­ria ja eri­lai­sia muok­kaa­via filt­te­rei­tä ja ope­raa­ti­oi­ta. Mie­tin ku­vaa, jos­sa ter­veyt­tä os­te­taan eri­lai­sis­ta pil­le­ri­pur­keis­ta ja jau­heis­ta. Mie­tin ih­mis­ten pa­ko­no­mais­ta pai­net­ta näyt­tää hy­väl­tä. Mie­tin si­säi­siä vaa­ti­muk­sia ol­la jo­tain enem­män kuin jo on. Ym­mär­sin vii­mein, et­ten oi­ke­as­ti ha­lun­nut ot­taa omak­se­ni tuo­ta pai­net­ta ja sii­vua maa­il­mas­ta.

Näin ka­pi­na­ni ku­vaa­maa­ni koh­taan al­ka­neen jo ai­em­min. En­sin aloin tie­toi­ses­ti luo­pua suo­rit­ta­mi­ses­ta. Pik­ku­hil­jaa aloin va­li­ta me­di­as­ta tar­kas­tel­ta­vak­se­ni ar­tik­ke­lei­ta ja ai­hei­ta, jot­ka tu­ki­vat ar­vo­maa­il­maa­ni. Löy­sin muun mu­as­sa ter­min ke­ho­po­si­tii­vi­suus, jos­ta kiin­nos­tuin to­del­la. Py­syt­te­lin tie­toi­ses­ti kau­em­pa­na so­men kiil­to­ku­va­mai­ses­ta imus­ta, jon­ka tun­nis­tin ve­tä­vän it­se­ä­ni suun­taan, jota en toi­vo­nut. Jat­koin ruu­as­ta naut­ti­mis­ta, mut­ta li­sä­sin ruo­ka­va­li­oo­ni enem­män luon­nol­li­sia raa­ka-ai­nei­ta. Nau­tin te­ke­mis­tä­ni va­lin­nois­ta, kos­ka tein kai­ken si­säi­sen tun­tee­ni mu­kaan il­man pak­koa.

Sil­lä tiel­lä ha­lu­an jat­kaa myös it­sel­le­ni asi­ois­ta vai­keim­man, oman ke­ho­ni hy­väk­sy­mi­sen kans­sa. Ha­lu­an elää lop­pu­e­lä­mä­ni ai­dos­ti ja ta­val­li­ses­ti. Ha­lu­an näyt­tää sil­tä mil­tä luon­nol­li­nen lap­sia saa­nut nai­nen näyt­tää. An­nan it­sel­le­ni lu­van syö­dä suk­laa­ta, jää­te­löä tai ke­ba­bia, jos mie­le­ni te­kee. An­nan it­sel­le­ni lu­van käyt­tää vaat­tei­ta, jois­sa mi­nun on mu­ka­va ol­la ja jot­ka ovat oman ma­ku­ni mu­kai­sia. Pi­dän kau­niis­ta vä­reis­tä ja ku­vi­ois­ta, mik­si en ym­pä­röi­si niil­lä it­se­ä­ni ja ko­ti­a­ni? An­nan it­sel­le­ni lu­van ol­la.

Tä­nään en siis pu­do­ta pai­noa. Pu­do­tan ai­no­as­taan li­sää vaa­ti­muk­sia har­ti­oil­ta­ni. Toi­von nii­den myös py­sy­vän pois­sa. Odo­tan malt­ta­mat­to­ma­na tu­le­via ha­vain­to­ja sii­tä, voi­ko elä­mää oi­ke­as­ti elää myös täl­lä ta­val­la ke­hos­ta aja­tel­len. Si­sim­pä­ni us­koo jo nyt, et­tä voi, kos­ka si­säl­lä­ni soi hil­jai­nen mut­ta rie­mul­li­nen lau­lu. Se on lau­lu oi­keu­des­ta ol­la ole­mas­sa riit­tä­vän hy­vä­nä, juu­ri sel­lai­se­na kuin on.