Elo­kuu on al­ka­nut. Tie­to­ko­net­ta ava­tes­sa­ni ajat­te­len, et­tä mei­dän mo­lem­pien – sekä mi­nun et­tä ko­neen – loma on ohi. Blo­gi­teks­tin pa­lau­tuk­sen erä­päi­vä on tä­nään, jo­ten yh­tään pi­dem­mäl­le en voi va­paa­ta enää ve­nyt­tää. Yli­huo­men­na al­ka­vat las­ten kou­lut. Nel­jän päi­vän ku­lut­tua pa­laan it­se töi­hin. Al­kaa syk­syä koh­ti sol­ju­va ar­ki ja hä­mär­ty­vät il­lat.

Tie­to­ko­neen tuu­le­tin hu­mi­see hil­jaa. Tyh­jä teks­ti­ruu­tu täyt­tyy kir­jai­mis­ta ver­kal­leen. Aja­tuk­se­ni ovat vie­lä loma-asen­nos­sa, jo­ten ajat­te­len ol­la vaa­ti­mat­ta it­sel­tä­ni suu­ria. Kan­na­not­to­jen ja mie­li­pi­tei­den ai­ka on myö­hem­min, sa­moin in­nos­tu­neen kir­joi­tuk­sen pa­lon. On yl­lät­tä­vän va­paut­ta­vaa kir­joit­taa il­man ai­het­ta, näp­päil­lä une­no­mai­ses­sa tun­nel­mas­sa mitä sat­tuu mie­leen tu­le­maan ihan vain juu­ri nyt.

Au­rin­ko pais­taa ik­ku­nan ta­ka­na. Niin se on pais­ta­nut koko ke­sän. Kesä, tuo ih­meel­li­nen vie­lä lä­hei­ses­sä muis­tis­sa ole­va ajan­jak­so, joka ai­na­kin säi­den puo­les­ta näyt­tää vie­lä het­ken jat­ku­van, on ol­lut mo­nel­la­kin ta­paa poik­keuk­sel­li­nen. Tou­ko­kuun puo­li­vä­lin ai­koi­hin al­ka­nut au­rin­gon­pais­te jat­kuu edel­leen lä­hes­tyt­tä­es­sä elo­kuun puol­ta­vä­liä. Pit­kä ja har­maa ke­vät­kin jäi tänä vuon­na vä­lis­tä, pi­hal­lam­me vii­mei­set lu­mi­ka­sat vas­ta su­li­vat pui­den al­ka­es­sa vi­her­tää.

Ja läm­pö, sitä riit­tää ai­na vain.

Tänä ke­sä­nä per­heel­läm­me oli yh­teis­tä lo­maa lä­hes vii­si viik­koa. Puo­li­so­ni töi­den luon­teen vuok­si täl­lais­ta ti­lan­net­ta ei meil­lä ai­em­min ole ol­lut. Aloi­tim­me lo­mam­me suun­taa­mal­la au­to- ja asun­to­vau­nu­jo­noon koh­ti ää­ne­kos­ken su­vi­seu­ro­ja ja pää­tim­me sen Ra­nu­an opis­to­seu­roi­hin. Ajat­te­len, et­tä pa­rem­paa lo­man aloi­tus­ta ja lo­pe­tus­ta ei eh­kä ole ole­mas­sa. Näi­den rak­kai­den ke­sä­ta­pah­tu­mien vä­lis­sä kier­te­lim­me kii­reet­tö­mäs­ti ko­ti­maam­me eri kolk­kia, kat­se­lim­me mai­se­mia, elim­me ja olim­me. Ko­ti­nam­me oli asun­to­vau­nu, au­to ja kau­nis Suo­men­maa.

Pari ker­taa hei­nä­kuun ai­ka­na kä­väi­sim­me ko­to­na pe­se­mäs­sä pyyk­kiä, leik­kaa­mas­sa nur­mik­koa ja säi­lö­mäs­sä man­si­kat tal­ven va­ral­le. Pyyk­ki lie­hui ul­ko­na na­rul­la, ko­neel­li­nen kui­vui tun­nis­sa. Sää oli mitä us­ko­mat­to­min ja ui­ma­ve­det läm­pi­miä lä­hes mis­sä ta­han­sa muu­al­la pait­si Jää­me­res­sä.

Nau­tin suun­nat­to­mas­ti läm­mös­tä. Ko­to­na ol­les­sam­me il­ma­läm­pö­pum­pun vii­len­tä­vä vai­ku­tus teki ul­ko­na pais­ta­vas­ta au­rin­gos­ta pel­käs­tään ys­tä­vän. Sa­moin siir­ty­mät au­tol­la pai­kas­ta toi­seen tun­tui­vat ter­ve­tul­leil­ta vii­len­nyk­sil­tä. Yöt asun­to­vau­nus­sa su­jui­vat, kun vaan huo­leh­dim­me pai­kan sel­lai­sek­si, et­tä aa­mu­au­rin­ko ei pääs­syt pais­ta­maan suo­raan ik­ku­noi­hin. Ik­ku­nat sai­vat ol­la rei­lus­ti au­ki. Vai­kut­ti sil­tä, et­tä ini­se­vät hyt­ty­set oli­vat kai­kon­neet koko maas­ta. Edes poh­joi­sim­mas­sa Suo­mes­sa nii­tä ei juu­ri ol­lut.

Naut­ties­sa­ni it­se läm­mös­tä luin sa­maan ai­kaan uu­ti­sia hel­teen hait­ta­vai­ku­tuk­sis­ta eri ih­mis­ryh­mil­le. Ikään­ty­neit­ten asuin­lai­tok­sis­sa ja vuo­de­o­sas­toil­la kuu­muus han­ka­loit­ti huo­mat­ta­vas­ti van­hus­ten ole­mis­ta. Sa­moin luin ker­ros­ta­lois­sa asu­vis­ta van­huk­sis­ta, joi­den ko­dit läm­pe­ni­vät vaa­ral­li­ses­ti. Myös omas­sa lä­hi­pii­ris­sä­ni ai­he oli ajan­koh­tai­nen, mut­ta mä­rä­tie­toi­sil­la jär­jes­te­lyil­lä asia saa­tiin rat­kais­tua. Mi­kä­li ke­sät al­ka­vat ol­la jat­kos­sa yh­tä kuu­mia, suo­sit­te­len eh­dot­to­mas­ti il­ma­läm­pö­pum­pun tai muun vii­len­ti­men hank­ki­mis­ta joka ko­tiin.

Tu­le­va tal­vi jos ei nyt ai­van pe­lo­ta niin ai­na­kin vä­hän mie­ti­tyt­tää. Mi­ten sel­vi­än kyl­mäs­tä ja pit­käs­tä pi­me­äs­tä il­man au­rin­gon va­loa ja läm­pöä? Mi­ten sel­vi­än ar­jes­ta il­man ke­sä­seu­ro­jen tur­val­lis­ta ja rau­hal­lis­ta tun­net­ta ja tun­nel­maa? Mi­ten jak­san ol­la ai­kaan­saa­va ja huo­leh­ti­va myös tal­ven pi­meim­pään ja kyl­mim­pään ai­kaan? Mi­ten sai­sin en­si ke­sän odo­tuk­sen su­ju­maan hel­pom­min naut­tien niis­tä hy­vis­tä puo­lis­ta, joi­ta tu­le­va tal­vi voi tar­jo­ta?

Vuo­si sit­ten ke­säl­lä ei au­rin­koa juu­ri nä­ky­nyt. Vii­me tal­vi tun­tui pit­käl­tä var­maan sii­tä­kin syys­tä, kun eli­mis­tös­sä ei juu­ri ol­lut luon­tai­sia d-vi­ta­mii­ni­va­ras­to­ja. It­se asi­as­sa en edes tie­dä, va­ras­toi­tuu­ko d-vi­ta­mii­ni eli­mis­töön, mut­ta teen sen ver­ran peh­me­ää las­kua ar­keen, et­tä Goog­les­ta en ai­na­kaan vie­lä jak­sa asi­aa tar­kis­taa. Sik­si tuu­dit­tau­dun yk­sin­ker­tai­ses­ti sii­hen aja­tuk­seen, et­tä olen tan­kan­nut eli­mis­töö­ni ja mie­lee­ni oi­kein suu­ret va­ras­tot ke­sää. Läm­pöä, va­loa, iloa, toi­voa, pais­tet­ta, ke­veyt­tä ja lä­hei­syyt­tä.

Näi­den ase­va­ras­to­jen lem­pe­än luon­teen vuok­si tal­ven ei eh­kä tar­vit­se­kaan tun­tua vi­hol­li­sel­ta.