Muu­ta­ma vuo­si sit­ten psy­ko­lo­gi­aa opis­kel­les­sa­ni luin pari kurs­sia per­soo­nal­li­suusp­sy­ko­lo­gi­aa. Opis­ke­lu­jen ai­ka­na kiin­nos­tuin poh­ti­maan taas ker­ran myös omaa per­soo­nal­li­suut­ta­ni.

Et­sin ne­tis­tä per­soo­nal­li­suus­tes­te­jä, täyt­te­lin nii­tä ja ver­tai­lin tu­lok­sia omiin kä­si­tyk­sii­ni. Toi­voin per­soo­nal­li­suus­tes­tien luo­van it­sel­le­ni sel­ke­än ku­van sii­tä, mil­lai­nen tyyp­pi na­hois­sa­ni taap­laa. Ha­lu­sin osa­ta mää­ri­tel­lä it­se­ni tar­kal­leen jo­hon­kin skaa­laan, joka ker­toi­si mi­nun ole­van tä­män ver­ran täl­lai­nen ja tuon ver­ran tuol­lai­nen. Hy­vin pian ha­vait­sin kui­ten­kin tes­tei­hin vas­taa­mi­sen vai­keu­den. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä joka vas­taus­ker­ta sain eri tu­lok­sen. Per­soo­nal­li­suu­te­ni mää­rit­te­le­mi­ses­tä ja it­se­ni tun­te­mi­ses­ta al­koi tul­la var­sin pul­mal­lis­ta.

Mi­nun on vai­kea ku­vail­la it­se­ä­ni, kos­ka yh­den piir­teen ker­to­mal­la saa­tan hel­pos­ti löy­tää it­ses­tä­ni myös vas­ta­koh­dan, lä­hes ää­ri­pään. Voin ava­ta asi­aa hie­man tar­kem­min. Pi­dän ih­mi­sis­tä to­del­la ja ha­lu­an myö­tä­e­lää, mut­ta nau­tin suun­nat­to­mas­ti myös yk­si­no­los­ta. Olen spon­taa­ni ja no­pea re­a­goi­maan, mut­ta sa­mal­la tark­kaan har­kit­se­va, rau­hal­li­nen ja vä­lil­lä jopa tah­me­an hi­das. Sei­son va­kaa­na ja säi­ly­tän toi­min­ta­ky­ky­ni krii­sin kes­kel­lä, mut­ta jos­kus maa­il­man ro­mah­ta­mi­sen tun­tee­seen riit­tää rei­kä su­kas­sa tai lei­vän­mu­ru­nen juu­ri pyy­hi­tyl­lä ruo­ka­pöy­däl­lä. Vai­ku­tun kos­ken pau­hus­ta tai ko­val­la soi­vas­ta mu­sii­kis­ta, mut­ta kans­sa­ruo­kai­li­jan hil­jai­nen mais­ku­tus kas­vaa pää­ni si­säl­lä hel­pos­ti val­ta­viin mit­ta­suh­tei­siin.

Nau­tin vauh­dis­ta ja jän­ni­tyk­ses­tä. Va­lit­sen mie­lel­lä­ni hu­vi­puis­tos­sa lii­kut­ta­vim­mat lait­teet, mut­ta vi­a­ton kie­kai­su kor­va­ni juu­res­sa käy läpi ke­ho­ni säh­köis­kun lail­la. Myös sa­mal­la pen­kil­lä is­tu­van kans­saih­mi­sen hie­noi­nen ja­lan hyt­ky­tys voit­taa sil­lä het­kel­lä mie­li­ku­vis­sa­ni kar­meu­des­saan kaik­ki hu­vi­puis­to­lait­teet. Mi­nul­la on pal­jon mie­li­pi­tei­tä, in­nos­tu­es­sa­ni pu­hun suu­reen ää­neen ja eleh­din pal­jon, mut­ta het­kit­täin en saa kur­kus­ta­ni ulos ään­näh­dys­tä­kään, kos­ka mi­tään sa­no­mis­ta tai kei­noa sen ulos­tuon­tiin ei yk­sin­ker­tai­ses­ti löy­dy. In­nos­tun lu­en­noi­maan suu­rel­le­kin kuu­li­ja­kun­nal­le it­sel­le­ni tär­ke­äs­tä ai­hees­ta, mut­ta on myös het­kiä, jol­loin lin­noit­tau­dun ko­tii­ni en­kä toi­vo nä­ke­vä­ni yh­tään ke­tään kah­del­la ja­lal­la kul­ke­vaa olen­toa. Tyk­kään ot­taa oh­jat kä­sii­ni, or­ga­ni­soi­da ja joh­taa, mut­ta ai­van yh­tä omi­nai­nen piir­re mi­nul­le on ve­täy­tyä kau­em­mak­si tark­kai­le­maan ja poh­ti­maan asi­oi­ta kai­kes­sa rau­has­sa.

Luen sel­ke­äl­lä ää­nel­lä pois­nuk­ku­neen ih­mi­sen muis­to­teks­tin, mut­ta so­ra­tiel­lä ma­te­le­van käär­meen py­säh­ty­es­sä ja an­ta­es­sa mi­nul­le koh­te­li­aas­ti tie­tä kyy­ne­leet ki­ho­a­vat sil­mii­ni sil­kas­ta vai­kut­tu­nei­suu­des­ta. Kyy­ne­liä nos­tat­ta­via asi­oi­ta on muu­ten­kin lu­kui­sia, ei­vät­kä ne usein­kaan lii­ty mi­hin­kään si­näl­lään suu­reen asi­aan. Sil­ti väit­täi­sin, et­tä ulos­päin nä­ky­vä kuva mi­nus­ta on pa­rem­min­kin hil­lit­ty.

Olen jous­ta­va, mut­ta mää­rä­tie­toi­nen, jopa it­se­päi­nen. Syy­nään kaup­pa­kui­tis­ta hin­ta­vir­heet sent­tien tark­kuu­del­la, mut­ta an­nan mie­lel­lä­ni ra­haa tai ta­va­raa hy­vään tar­koi­tuk­seen. Olen tun­nol­li­nen ja kon­ser­va­tii­vi­nen, mut­ta sa­mal­la löy­dän it­ses­tä­ni pal­jon bo­hee­me­ja piir­tei­tä. Täy­tän as­ti­at pe­su­ko­nee­seen op­ti­maa­li­seen tar­kas­ti suun­ni­tel­tuun jär­jes­tyk­seen, mut­ta lei­von ja kok­kaan ai­nek­sia pa­taan näp­pi­tun­tu­mal­la rois­kien. Olen jär­ki­tyyp­pi, mut­ta tai­tei­li­ja. Ku­vaus tus­kin va­kuut­tai­si vaik­ka­pa työ­ha­ke­muk­ses­sa. Olen­ko siis ka­me­le­ont­ti vai mikä?

Olen ais­tit kaa­kos­sa elä­vä tun­neih­mi­nen, jo­ten jopa jär­ke­ni ker­too mi­nul­le, et­tä ais­tit avoin­na elä­mäl­lä luon­nol­li­ses­ti kuor­mit­tuu. So­pi­vas­sa vi­reys­ti­las­sa mie­le­ni suol­taa sa­no­ja ja aja­tuk­sia, mut­ta il­ta­kah­dek­san jäl­keen nä­lis­sä­ni jopa yk­si­ta­vui­nen aja­tus puu­rou­tuu pääs­sä­ni. Ih­mis­ten il­moil­la kär­si­väl­li­syy­te­ni yleen­sä ve­nyy kuin elas­taa­ni, mut­ta ko­ti­o­ves­ta kai­ken so­si­aa­li­sen te­hok­kuu­den jäl­keen si­sään as­tu­es­sa etei­sen ken­kä­kaa­os hauk­kaa tuos­ta jous­ta­vuu­des­ta lei­jo­na­no­san. On­nek­si puo­li­so­ni osaa usein vii­saas­ti rat­kais­ta ti­lan­teen: ”Ota­han tee­tä.” Kuor­mit­tu­mi­sas­teen hui­del­les­sa pit­käs­ti yli pu­nai­sen puo­lel­la kans­sa­kul­ki­jan jämp­tit mut­ta lem­pe­ät sa­nat ku­ten ”hen­gi­tä het­ki” tai ”tuos­sa, syö” ovat mitä par­hain­ta lää­ket­tä.

Per­soo­nal­li­suus­pul­maa­ni al­koi tul­la enem­män jär­keä, kun tar­tuin tar­kem­min sa­naan kuor­mit­tu­mi­nen. Yk­si erit­täin hyvä löy­dös it­sel­le­ni oli myös ter­mi eri­tyis­herk­kyys. Ole­tan, et­tei hy­vän elä­män kan­nal­ta niin­kään oleel­lis­ta ole se, mil­lai­nen ja mi­ten mo­ni­mut­kai­nen ih­mi­nen on. Tär­ke­äm­pää on mie­les­tä­ni se, kuin­ka hy­vin ih­mi­nen tun­tee it­sen­sä ja kuor­mit­tu­mi­sas­teen­sa ja huo­leh­tii it­ses­tään. Riit­tä­väs­ti ja sään­nöl­li­ses­ti syö­nee­nä, riit­tä­väs­ti le­vän­nee­nä ja ar­jen haas­teis­ta ja elä­myk­sis­tä pa­lau­tu­nee­na ka­me­le­ont­ti-ih­mi­nen voi ol­la ai­van laa­du­kas­ta ja miel­lyt­tä­vää seu­raa. Hy­vin ta­val­li­nen ja in­hi­mil­li­nen ih­mi­nen ai­na­kin.

It­se­tut­kis­ke­lun ai­ka­na ha­vait­sin myös sei­kan, et­tä olen elä­mä­ni var­rel­la ke­hit­tä­nyt it­sel­le­ni ky­vyn ol­la sen nä­köi­nen kuin ym­pä­ris­töl­le so­pii. Sik­si ka­me­le­ont­ti­a­ja­tus ei hei­tä kau­ak­si ku­vauk­se­na. Mah­dol­li­ses­ti on niin, et­tä omat si­säi­set tem­pe­ra­ment­ti­piir­tee­ni ovat vas­ta nyt ai­kui­se­na saa­mas­sa mah­dol­li­suut­ta ko­ho­ta nä­ky­vik­si. Mie­len­kiin­nol­la odo­tan, mit­kä piir­teet vie­lä vah­vis­tu­vat täs­sä vuo­sien saa­tos­sa ja mit­kä hä­vi­ä­vät vä­hin ää­nin taka-alal­le. Tun­tuu, et­tä olen it­see­ni tu­tus­tu­mi­ses­sa vie­lä­kin ai­ka al­ku­tai­pa­leel­la. Eh­kä on hyvä, et­tä it­seä ei tar­vit­se­kaan lii­an tiu­kas­ti mää­ri­tel­lä.

Mitä aja­tuk­sia ker­to­muk­se­ni si­nus­sa he­rät­tää? Mil­lai­sia per­soo­nal­li­suus­puo­lia si­nus­sa on?