Se nou­see yh­tä mat­kaa pi­mey­den li­sään­ty­mi­sen kans­sa. Kun pi­meys al­kaa ver­hou­tua hä­myi­sään val­ke­aan, se on jo vah­va. Aa­mu­kuu­del­ta rän­nän tup­rut­ta­es­sa au­ton tuu­li­la­siin ra­dio soi le­vol­lis­ta sä­vel­tä. Lau­lua, joka tuo mie­leen pe­rin­tei­sen ja van­han, mut­ta kui­ten­kin ai­na uu­den ilah­tu­neen tun­teen; jou­lu on tu­los­sa.

Tun­nus­tau­dun jou­luih­mi­sek­si. Pi­dän jou­lus­ta. Pi­dän sii­tä sen pe­rin­tei­syy­den ja tut­tuu­den vuok­si, joka vuo­si se tu­lee yh­tä var­mas­ti kuin tämä maa­pal­lo kier­tää ra­dal­laan. Pi­dän sii­tä, kos­ka se lu­paa hi­das­taa tah­tia ja hil­jen­tyä.

Ny­ky­ään en enää kuu­lu nii­hin ih­mi­siin, jot­ka te­ke­vät jou­lus­ta stres­sin. Sii­voi­len sen ver­ran kuin tun­tuu hy­väl­tä. Suun­nit­te­len lei­von­nais­ten te­ke­mis­tä ja haa­vei­len niis­tä, mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si haa­vei­lu on eh­kä jopa an­toi­sam­paa kuin val­miit lei­von­nais­va­ras­tot pa­kas­ti­mes­sa. En as­kar­te­le ko­vin pal­joa, vaan otan kaa­pis­ta esiin van­hat kau­niit ko­ris­teet. Osa niis­tä on lap­suu­den­ko­dis­ta­ni, muis­tut­ta­mas­sa ajois­ta, kun jou­lu tun­tui lap­se­no­mai­sen täy­del­li­sel­tä.

Olen opet­te­le­mas­sa ir­ti ma­te­ri­an han­kin­nan kier­tees­tä, jo­ten sik­si­kään mi­nul­la ei ole stres­siä jou­lu­lah­jois­ta. En toi­vo it­sel­le­ni mi­tään ta­va­raa, en­kä kan­na sitä juu­ri muil­le­kaan. Las­ten lah­jo­ja mie­tin ja har­kit­sen puo­li­so­ni kans­sa, ja ne on mu­ka­va hank­kia. Läh­tö­koh­ta­na niis­sä­kin on se, et­tei mää­rä kor­vaa laa­tua. Olen ha­vain­nut, et­tä myös las­te­ni koh­dal­la pelk­kä le­lu­leh­tien ja mai­nos­ten plä­rää­mi­nen, haa­vei­lu ja suun­nit­te­lu mer­kit­se­vät pal­jon: ne tuo­vat iloa mel­kein yh­tä pal­jon kuin aat­to­na ko­tiin as­ti il­mes­ty­vät ta­va­rat.

Jou­lun ai­kaan kuun­te­len ra­di­o­ta ja ää­nit­tei­tä pal­jon enem­män kuin ta­val­li­ses­ti. Myös kir­kos­sa tu­lee käy­tyä muu­ta­man vii­kon si­säl­lä enem­män kuin koko muu­na vuon­na yh­teen­sä. Pi­dän kirk­ko­jen tun­nel­mas­ta, kun ik­ku­noi­den ta­ka­na on pi­meä ja kynt­ti­löis­sä pa­laa tuli. Myös hau­taus­maat ovat eri­tyi­sen kau­nii­ta paik­ko­ja jou­lu­nai­kaan.

Vie­lä muu­ta­mia vuo­sia sit­ten meil­lä oli puo­li­so­ni kans­sa ta­pa­na nau­res­kel­la, to­sin hy­vän­tah­toi­ses­ti, pe­rin­tei­sil­le jou­lu­ru­noil­le. Jou­lu­juh­liin läh­ties­säm­me jom­pi kum­pi meis­tä ot­ti pei­lin edes­sä asen­toa ja al­koi nä­en­näi­sen ar­vok­kaa­na lau­sua esi­mer­kik­si Kaar­lo Sar­ki­an Lap­suu­den jou­lua. Tätä jat­kui sii­hen as­ti, kun­nes mi­nul­le ta­pah­tui jo­tain mer­kil­lis­tä. Aloin pi­tää ru­nos­ta to­del­la, sen sa­nois­ta tuli mi­nul­le tär­kei­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­siä.

Olen pa­lan­nut ru­noon, jo tä­nä­kin vuon­na. Olen lu­ke­nut sitä läpi ja fii­lis­tel­lyt. Pi­dän sen tun­nel­mas­ta ja tem­pos­ta, pi­dän sen sa­na­yh­dis­tel­mis­tä ja sa­no­mas­ta. Oi lap­suu­den jou­lu, sul­la ei mää­rää ajan, on het­kii­si mah­tu­nut au­tu­as ikui­suus. Tai oi lap­suu­den jou­lu, vie­lä sun juh­laas sa­laa käyn ta­kai­sin elä­män su­me­an, mut­kai­sen tien. Ja lap­suu­den jou­lu­jen kynt­ti­lät lem­pe­ät lap­sen­sil­mien kal­vos­sa vie­lä­kin pa­laa.

Eh­kä it­sel­le­ni mer­ki­tyk­sel­li­sin säe ru­nos­sa on seu­raa­va: Ja ih­met­tä kat­se­len puh­taan syn­ty­män, teen rin­nas­sa rau­hal­le rak­kau­del­le alaa. To­te­an taas, et­tä Sar­kia sen osa­si sa­noa. Jou­lu­na voim­me py­säh­tyä sen tär­keim­män sa­no­man ää­rel­le, ol­la iloi­sia ja on­nel­li­sia kau­an sit­ten syn­ty­nees­tä lap­ses­ta. Voim­me to­del­la py­säh­tyä, hil­jen­tyä. Ja teh­dä si­säi­sen jou­lu­sii­vouk­sen, rai­va­ta sy­dä­meen ja mie­leen rei­lus­ti ti­laa rau­han ja rak­kau­den aja­tuk­sil­le.

Pi­dän jou­lus­ta, kos­ka se aut­taa koh­taa­maan ja ajat­te­le­maan ih­mi­siä läm­möl­lä. To­del­li­nen jou­lu ei vaa­di mi­tään. Se an­taa le­vä­tä ja ol­la.