Is­tun näp­päi­mis­tön ja tyh­jän ruu­dun edes­sä. Täl­lä het­kel­lä mie­les­sä­ni elää vah­vas­ti ky­sy­mys, joka mi­nul­le esi­tet­tiin muu­ta­mia kuu­kau­sia sit­ten. Ky­sy­mys oli, alan­ko Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den blo­gis­tik­si. Mi­nul­ta oli ky­syt­ty sitä ai­em­min­kin, mut­ta olin vas­tan­nut kiel­tä­väs­ti. Täl­lä ker­taa vas­tauk­se­ni muu­ta­man ris­ti­rii­tai­sen har­kin­nan het­ken jäl­keen oli va­ro­vai­nen kyl­lä.

Aloit­te­le­va­na blo­gis­ti­na mie­les­sä­ni on pal­jon kai­ken­lais­ta. Kir­joit­ta­mi­nen on mi­nul­le help­poa, mut­ta suu­rin syy, mik­si en in­toa kil­ju­en vas­tan­nut ky­sy­myk­seen myön­tei­ses­ti, on blo­gin jul­ki­suus. Aja­tus sii­tä, et­tä jaan it­ses­tä­ni ai­don pa­lan paik­kaan, joka on jo­kai­sen ih­mi­sen saa­vu­tet­ta­vis­sa, lait­taa miet­te­li­ääk­si. Mis­tä kir­joi­tan? Mi­ten kir­joi­tan niin, et­tä säi­ly­tän oman ää­ne­ni, mut­ta huo­mi­oin mah­dol­li­ses­ti hy­vin­kin eri­lai­set lu­ki­jat?

Olen ih­mi­se­nä eh­kä lii­an­kin vas­tuun­tun­toi­nen. Jou­dun tois­tu­vas­ti muis­tut­te­le­maan it­sel­le­ni, et­ten ole yk­sin vas­tuus­sa koko maa­il­mas­ta, vaan jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on oma hen­ki­lö­koh­tai­nen vas­tuu it­ses­tään, elä­mäs­tään ja siis myös lu­ke­man­sa he­rät­tä­mis­tä aja­tuk­sis­ta. Tämä aja­tus yh­des­sä muu­ta­man muun kans­sa rat­kai­si­vat pää­tök­se­ni. Blo­gi­teks­tie­ni roo­li in­ter­ne­tin val­ta­vas­sa maa­il­mas­sa on hä­vi­ä­vän pie­ni. Us­kon, et­tä voin kir­joit­ta­mi­sel­la­ni saa­da ai­kaan myös hy­vää. Luo­tan joh­da­tuk­sen vii­sau­teen. Saan li­sää ko­ke­mus­ta kir­joit­ta­ja­na. Pi­dän kir­joit­ta­mi­ses­ta to­del­la. Eh­kä voin ko­keil­la.

Esit­te­ly­teks­tis­sä ker­ron hie­man it­ses­tä­ni. Ajat­te­len, et­tä täs­sä vai­hees­sa se riit­tää, kos­ka ih­mi­sen per­soo­na tu­lee esil­le it­se kir­joit­ta­mi­sen myö­tä. Mei­dän suo­ma­lais­ten aja­tus­pe­ri­mäs­sä kul­kee tun­ne, jon­ka mu­kaan it­sen­sä esil­le­tuo­mi­seen on suh­tau­dut­ta­va va­rau­tu­nees­ti. Ih­met­te­len tuo­ta aja­tus­ta, jos­ta koen eri­tyi­ses­ti täl­lä het­kel­lä ole­va­ni it­se­kin osal­li­nen. Mik­si en yh­tä hy­vin voi­si aja­tel­la niin, et­tä on ihan ok ja jopa suo­ta­vaa elää nä­ky­vä­nä, it­sen­sä nä­köi­se­nä ja iloi­se­na elä­mää, jon­ka on omal­le koh­dal­leen lah­jak­si saa­nut? Kir­joit­taa ai­dos­ti sii­tä, mi­ten elää ja ajat­te­lee. Täs­sä aja­tuk­ses­sa ha­lu­an ke­hit­tyä ja aa­vis­tan, et­tä ky­sei­nen teh­tä­vä­ni blo­gis­ti­na aut­taa mi­nua sii­nä, vä­ki­sin­kin.

Tu­le­van vuo­den blo­gi­teks­te­jä on vai­kea etu­kä­teen en­nus­taa, var­sin­kin, kun kir­joit­ta­ja­na mi­nul­la on ta­pa­na tart­tua het­keen ja an­taa in­tui­ti­on vie­dä. Sen ver­ran kui­ten­kin it­se­ä­ni tun­nen, et­tä ai­heet tu­le­vat pyö­ri­mään enem­män tai vä­hem­män pie­nen suu­ren asi­an, ih­mi­se­nä elä­mi­sen, ym­pä­ril­lä. Ih­mi­syys on mie­len­kiin­toi­nen ja mo­ni­muo­toi­nen il­miö, en­kä lak­kaa ih­met­te­le­mäs­tä sitä. Elä­män eri ker­rok­set kieh­to­vat. Elä­mi­sen kau­neus ja kipu, ilot ja va­lon pilk­keet kaih­ta­mat­ta var­jo­ja.

Toi­von, et­tä teks­ti­ni koh­taa­vat ja kos­ket­ta­vat mah­dol­lis­ta lu­ki­jaa sa­mal­la ta­val­la kuin it­se­kin vai­ku­tun mui­den teks­te­jä lu­kies­sa­ni. Lop­pu­jen lo­puk­si me ih­mi­set olem­me hy­vin sa­man­lai­sia, toi­vom­me ole­vam­me tär­kei­tä, hy­väk­syt­ty­jä ja oi­kein ym­mär­ret­ty­jä. Toi­vom­me hy­vää, kur­ko­tam­me va­loa koh­ti.

Täs­sä ja nyt teen va­lin­nan kir­joit­taa avoi­mes­ti ja it­se­ni nä­köi­ses­ti. Kai­ken mie­tin­nän jäl­keen mi­nul­la on kui­ten­kin tun­ne, et­tä niin on hyvä.