Us­kon­puh­dis­tuk­sen muis­to­päi­vän al­la kä­vin kou­luis­sa pu­hu­mas­sa Mart­ti Lut­he­rin elä­mäs­tä ja us­kon­puh­dis­tuk­ses­ta. Huo­ma­sin, et­tä lap­sil­le Lut­he­rin ope­tuk­set oli­vat ai­ka vie­rai­ta. Ker­roin lap­sil­le, kuin­ka Mart­ti Lut­her puo­lus­ti us­kon­va­kau­mus­taan Raa­ma­tul­la. Lap­sia kos­ket­ti­vat Lut­he­rin sa­nat: ”Täs­sä sei­son en­kä muu­ta voi, Ju­ma­la mi­nua aut­ta­koon.” Ker­roin, et­tä Lut­her sa­noi nämä sa­nat kei­sa­rin edes­sä puo­lus­ta­es­saan us­ko­aan.

Rip­pi­kou­lu on var­maan mo­nel­le en­sim­mäi­nen paik­ka, mis­sä Lut­he­rin ope­tuk­sia mie­ti­tään sy­väl­li­sem­min Raa­ma­tun va­los­sa. Mo­nel­le nuo­ril­le tu­lee lä­hei­sek­si us­kon­puh­dis­tuk­sen joh­to­a­ja­tus: ih­mi­nen pe­las­tuu yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Jee­suk­sen Kris­tuk­sen täh­den. Eri­tyi­sen rak­kaak­si se on tul­lut niil­le nuo­ril­le, jot­ka ovat ha­lun­neet oma­koh­tai­ses­ti us­kol­la tur­vau­tua Ju­ma­laan. Lut­he­rin ope­tuk­set evan­ke­liu­min ja Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan mer­ki­tyk­ses­tä ovat vah­vis­ta­neet us­koa. Moni on ope­tel­lut ul­koa näi­tä sa­no­ja: Minä us­kon, et­ten voi omas­ta jär­jes­tä­ni en­kä voi­mas­ta­ni us­koa Her­raa­ni Jee­suk­seen Kris­tuk­seen en­kä pääs­tä hä­nen luok­seen, vaan et­tä Pyhä Hen­ki on kut­su­nut mi­nua evan­ke­liu­min vä­li­tyk­sel­lä, va­lais­sut mi­nut lah­joil­laan, py­hit­tä­nyt ja säi­lyt­tä­nyt mi­nut oi­ke­as­sa us­kos­sa.

Us­kon­puh­dis­tuk­sen pe­ri­aat­tei­ta voi­si ol­la hyvä ker­ra­ta ai­kuis­ten raa­mat­tu­luo­kas­sa, avi­o­puo­li­soil­lois­sa ja isien ja äi­tien ko­koon­tu­mi­sis­sa. Tie­dän, et­tä on mo­nia, joil­la on hen­ki­lö­koh­tai­se­na har­ras­tuk­se­na Lut­he­rin teks­tien lu­ke­mi­nen. Näi­tä ih­mi­siä voi­si pyy­tää jos­kus ker­to­maan us­kon­pu­dis­tuk­sen ajas­ta. Jo le­poon pääs­seit­ten kris­tit­ty­jen ko­ke­muk­set muis­tut­ta­vat, et­tä elä­vä seu­ra­kun­ta tais­te­lee oi­ke­an us­kon puo­les­ta ai­na val­lit­se­vis­sa olo­suh­teis­sa. Tais­te­lu­jen kes­kel­lä pa­la­taan ai­na us­kon pe­rus­tei­siin. Lut­he­rin ope­tus on tä­nään ajan­koh­tais­ta. Hän opet­taa: Täs­sä kris­ti­kun­nas­sa hän joka päi­vä an­taa mi­nul­le ja jo­kai­sel­le us­ko­val­le ra­jat­to­mas­ti kaik­ki syn­nit an­teek­si.

Olin ker­ran pi­tä­mäs­sä erääs­sä am­mat­ti­op­pi­lai­tok­ses­sa jou­lu­kirk­koa. Lii­kun­ta­sa­lis­sa oli sa­to­ja nuo­ria. Kaik­ki kuun­te­li­vat hii­ren hil­jaa, kun ker­roin saar­nas­sa­ni Lut­he­rin per­heen jou­lun­vie­tos­ta. Ker­roin, et­tä us­kon­puh­dis­ta­jan tun­net­tu jou­lu­lau­lu ”En­ke­li tai­vaan lau­sui näin” syn­tyi Lut­he­rin per­heen jou­lu­val­mis­te­luit­ten kes­kel­lä. Lut­he­rin vai­mo Ka­ta­rii­na oli mää­rän­nyt mie­hen­sä tuu­dit­ta­maan per­heen vau­vaa, kun rou­va it­se teki isom­pien lap­sien kans­sa vii­mei­siä aat­toil­lan val­mis­te­lu­ja.

Lut­her, joka oli tai­ta­va sa­noit­ta­ja ja ym­mär­si mu­siik­kia, al­koi sa­noit­taa uut­ta jou­lu­lau­lua. Las­ta kat­sel­les­saan Lut­he­ril­la al­koi soi­da pääs­sään en­ke­li­vir­ren pau­hu. Syn­tyi kuin it­ses­tään 15-sä­keis­töi­nen vir­si, jois­ta kym­me­nen sä­keis­töä on pääs­syt mei­dän vir­si­kir­jaam­me. Sa­ma­na jou­lu­aat­toil­ta­na Lut­he­rin ko­dis­sa esi­tet­tiin jou­lu­ku­va­el­ma ”En­ke­li tai­vaan lau­sui näin”, jos­sa lap­set oli­vat en­ke­lei­nä ja pai­me­ni­na, isä Joo­se­fi­na, äi­ti Ma­ri­a­na ja pie­no­kai­nen Jee­sus-lap­sen osas­sa.

Lut­he­rin teks­te­jä lu­kies­sa tu­lee tur­val­li­nen tun­ne, et­tä Raa­ma­tun mu­kai­nen us­ko py­syy sa­ma­na vuo­si­sa­das­ta toi­seen. Meil­le saar­na­vi­ras­sa toi­mi­vil­le on eri­tyi­sen ar­vo­kas se Lut­he­rin pe­ri­aa­te, et­tä Raa­mat­tua on se­li­tet­tä­vä Raa­ma­tul­la. Kai­kil­le sa­nan­kuu­li­joil­le Lut­her an­toi ar­vok­kaan, Raa­ma­tun mu­kai­sen mää­ri­tel­män oi­ke­as­ta seu­ra­kun­nas­ta. Lut­her opet­ti: Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta on siel­lä, mis­sä Ju­ma­lan sana puh­taas­ti saar­na­taan ja sak­ra­men­tit ju­ma­lan sa­nan mu­kai­ses­ti ja­e­taan.

”Se sana sei­soo vah­va­na, ne ei voi sitä kes­tää.

Kun kans­sam­me on Ju­ma­la, ken meil­tä voi­ton es­tää?

Jos veis ne hen­kem­me, osam­me, on­nem­me, ne hei­dän ol­ko­hon,

vaan mei­dän iät on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta.” (VK 170:4.)