Men­neen vuo­den it­se­näi­syys­päi­vä­nä mei­tä mo­nia sy­käh­dyt­ti har­ven­tu­neen so­ta­ve­te­raa­ni­jouk­kom­me muis­ta­mi­nen. Ta­sa­val­lan pre­si­den­tin juh­la­vas­taa­no­ton pääl­lim­mäi­sek­si pu­hee­nai­heek­si jäi muu­ta­man so­ta­ve­te­raa­nin ka­jaut­ta­ma Ve­te­raa­nin il­ta­huu­to. Edel­li­ses­tä juh­las­ta taas muis­tam­me hy­vin iäk­kään so­ta­ve­te­raa­nin haas­tat­te­lun. Olem­me kan­sa­kun­ta­na ha­vah­tu­neet sii­hen to­si­a­si­aan, et­tä ve­te­raa­ni­su­ku­pol­vi on koh­ta pois­sa.

Pre­si­dent­tim­me vii­mei­sim­mis­sä uu­den­vuo­den­pu­heis­sa on tul­lut esil­le ve­te­raa­ni­su­ku­pol­ven ar­vo­kas pe­rin­tö. Pu­heis­sa on ve­dot­tu mei­hin nuo­rem­piin, et­tä säi­lyt­täi­sim­me tätä pe­rin­töä ar­vok­kaas­ti. Olen­kin py­säh­ty­nyt miet­ti­mään, mi­ten voi­sim­me tä­nään yl­lä­pi­tää ko­din, us­kon­non ja isän­maan asi­aa.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten olin siu­naa­mas­sa eräs­tä so­tiem­me ve­te­raa­nia vii­mei­seen il­ta­huu­toon. Omai­set pyy­si­vät mi­nua lau­la­maan Ve­te­raa­nin il­ta­huu­don muis­to­ti­lai­suu­des­sa. Kat­se­lin paik­ka­kun­nan har­ven­tu­nut­ta ve­te­raa­ni­jouk­koa. Sain muis­to­ti­lai­suu­den alus­sa ide­an: ko­ko­an pai­kal­la ole­vat ve­te­raa­nit lau­la­maan il­ta­huu­don yh­des­sä mi­nun kans­sa­ni.

Näin, kuin­ka van­hat mie­het vä­hän hät­käh­ti­vät eh­do­tus­ta­ni. Se tuli heil­le yl­lä­tyk­se­nä. Mut­ta tämä su­ku­pol­vi on tot­tu­nut nou­dat­ta­maan yh­teis­tä kut­sua. Seu­ra­kun­ta­sa­lin etuo­saan as­te­li verk­kai­ses­ti ul­jaan nä­köi­nen jouk­ko. Mie­het aset­tui­vat rin­nal­le­ni. Koh­ta ka­jah­te­li jy­li­nä­nä: ”Lap­set ja las­tem­me lap­set, tei­dän nyt vuo­ron­ne on.” Sa­lis­sa väki pyyh­ki sil­mä­kul­mia. Mo­nel­la tul­vah­ti mie­leen vai­ke­at ajat ja niis­tä sel­viy­ty­mi­nen. Kan­sa­kun­nan muis­ti oli he­rän­nyt ky­läl­läm­me.

Mu­ka­na oli tut­tu mies naa­pu­ri­paik­ka­kun­nal­ta. Hän ka­jaut­ti yh­des­sä mui­den so­ta­ve­te­raa­nien kans­sa vii­me it­se­näi­syys­päi­vän juh­la­vas­taa­no­tol­la sa­man lau­lun pre­si­den­til­le ja koko kan­san ilok­si. Vai­ku­tus näyt­ti mo­lem­mis­sa juh­lis­sa sa­man­lai­sel­ta. Ih­mi­set var­maan py­säh­tyi­vät miet­ti­mään, mi­ten Suo­men kan­sa on sel­vin­nyt tä­hän päi­vään. Mo­nil­la saat­toi tul­la myös mie­leen, kuka on aut­ta­nut mei­tä.

Kä­vin vas­ta erään ve­te­raa­ni­vel­jen syn­ty­mä­päi­vil­lä. Hän täyt­ti 97 vuot­ta. Suku oli jär­jes­tä­nyt hoi­to­paik­kaan kau­niit juh­lat. Sain pal­vel­la nois­sa juh­lis­sa vä­keä Ju­ma­lan sa­nal­la. Päi­vän­san­ka­rin pääl­lim­mäi­nen pyyn­tö oli: "Vie­lä­kö mi­nul­la on lupa us­koa?" Kun sain siu­na­ta vel­jeä elä­väl­lä evan­ke­liu­mil­la, huo­ma­sin sen pu­hut­te­le­van mo­nia.

Näin, et­tä su­ku­lais­ten mie­leen pa­lau­tui­vat tuon per­heen mo­net elä­män­vai­heet. Suu­rim­pa­na kii­tok­sen ai­hee­na nou­si juh­las­sa esil­le, et­tä päi­vän­san­ka­ri on saa­nut var­jel­tua us­kos­sa elä­män­pi­tui­sen mat­kan. Hän toi­voi, et­tä pää­si­si us­kos­sa pe­ril­le saak­ka. Puo­li­so oli saa­nut jo siir­tyä van­hurs­kas­ten le­poon. Muis­tu­tin pai­kal­la ole­via nuo­ria ja lap­sia: Näin on en­nen­kin us­kot­tu ja elet­ty. Kan­nat­taa täs­sä­kin ajas­sa kil­voi­tel­la Ju­ma­lan ar­mo­val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa.

Olen me­nos­sa hau­taa­maan vii­kon­lop­pu­na yh­tä so­tiem­me ve­te­raa­nia. Tie­dän, et­tä Ve­te­raa­nin il­ta­huu­to ka­jah­taa taas tu­le­vas­sa ti­lai­suu­des­sa. Vi­rit­tä­köön se muis­te­le­maan mei­tä kan­sa­kun­nan ko­et­te­le­muk­sen ai­ko­ja. Sa­mal­la saam­me kiit­tää kaik­ki­val­ti­as­ta Ju­ma­laa var­je­luk­ses­ta, us­kon­non­va­pau­des­ta ja ko­dis­ta. Ju­ma­la isän­maa­tam­me ja ko­te­jam­me siu­nat­koon.