Per­hee­seem­me syn­tyi kym­me­nes lap­si. Elä­män ryt­mi hil­je­ni het­kek­si. Lap­si täyt­ti aja­tuk­set ja mie­len. Jos­kus nuo­rem­pa­na ajat­te­lin, et­tä suur­per­hees­sä kaik­ki on ru­tii­nia, työ­tä ja pon­nis­te­lua. Olen yl­lät­ty­nyt: elä­mä on pal­jon rik­kaam­paa. Työ­tä on toki pal­jon, mut­ta niin on ih­mi­si­ä­kin. Kun mur­ro­si­käi­set nuo­rem­me ot­ta­vat pie­nen vau­van kä­si­var­sil­leen, het­ki on suo­ras­taan pyhä. Minä ja Eli­se-vai­mo­ni saam­me kat­sel­la taa­em­paa, kun nuo­ruus ja var­hais­lap­suus koh­taa­vat. Puo­li­so­ni on sa­no­nut, et­tä sel­lai­si­na het­ki­nä ym­mär­tää py­säh­ty­mi­sen mer­ki­tyk­sen.

Kuun­te­lin ma­kuu­huo­nees­ta kou­lu- ja leik­ki-ikäis­ten las­te­ni lau­lu­har­joi­tuk­sia. Nu­ku­tin sa­mal­la toi­sek­si nuo­rin­ta las­tam­me päi­vä­u­nil­le. Lap­set har­joit­te­li­vat kas­te­juh­laa var­ten. Vai­mo­ni sä­es­ti hei­tä ja an­toi kuo­ro­lai­sil­le hy­viä vink­ke­jä. Vii­si­vuo­ti­as Ben­ja­min in­nos­tui lau­la­maan niin, et­tä päi­vä­u­nis­tam­me ei mei­nan­nut tul­la mi­tään. Sil­ti nau­tin ti­lan­tees­ta. Pys­tyin ais­ti­maan puo­li­so­ni hy­myn, kun hän kat­soi poi­kaan­sa yl­pe­ä­nä. Täs­tä po­jas­ta läh­ti ään­tä enem­män kuin Po­rin kuu­lui­sas­ta ryk­men­tis­tä. Po­ri­lais­ten mars­si on­kin po­jan lem­pi­lau­lu.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni kas­te­juh­laan on enää vuo­ro­kau­si ai­kaa. Lai­tam­me puo­li­so­ni kans­sa ta­loa ja pi­ha­pii­riä juh­la­kun­toon. Nuo­rem­me te­ki­vät pari päi­vää sit­ten hie­not kur­pit­sas­ta kai­ver­re­tut lyh­dyt, jot­ka ovat val­mii­na toi­vot­ta­maan va­lol­laan vie­raat ter­ve­tul­leik­si. Meil­le täl­lai­nen juh­la­het­ki mer­kit­see pal­jon. Osa lap­sen kum­meis­ta on nuo­ruu­de­nai­kai­sia ys­tä­viä, jot­ka asu­vat eri paik­ka­kun­nal­la. Oli mu­ka­va pyy­tää näi­tä ys­tä­viä lap­sen ja per­heem­me saat­ta­jik­si. Yk­si kum­mi­pa­ris­kun­ta on en­ti­siä naa­pu­rei­tam­me, joi­den lap­set ovat edel­leen lap­sil­lem­me rak­kai­ta ys­tä­viä. Iso­van­hem­pia lap­set odot­ta­vat pal­jon. Kas­te­juh­la on odo­tet­tu juh­la.

Voi­ko kym­me­nes lap­si vah­vis­taa avi­o­liit­toa? Esi­tän tä­män ky­sy­myk­sen it­sel­le­ni ja vai­mol­le­ni. Vas­taan en­sin it­se: tämä lap­si on vah­vis­ta­nut mi­nus­sa tun­net­ta toi­mia asi­ois­sa yh­des­sä. Kun toi­sek­si nuo­rim­mai­nen an­taa mi­nul­le jät­ti­ha­lauk­sia vai­mo­ni imet­tä­es­sä nuo­rim­mais­ta, huo­maan isän teh­tä­vän mer­ki­tyk­sen. Kat­son sa­mal­la puo­li­so­a­ni hel­läs­ti. Saan ta­kai­sin kat­seen, jon­ka muis­tan jo seu­rus­te­lu­a­jal­ta. Se ker­too kai­ken.

Vai­mo­ni vas­taus on tämä: Uu­si elä­mä kos­ket­taa sy­dän­tä sy­väl­tä ja py­säyt­tää elä­mään ko­to­na pe­ru­sa­si­oi­den ym­pä­ril­lä. Vau­va-ar­ki on pal­jon käy­tän­nön pyö­ri­tys­tä, mut­ta sa­mal­la sy­ven­ty­mis­tä elä­män tär­keim­pien ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Puo­li­so, vas­ta­pää­tä ole­va apu, näyt­tää rak­kaal­ta ja tär­ke­äl­tä. Olem­me äi­ti ja isä vau­val­le ja kai­kil­le lap­sil­lem­me, mut­ta myös yhä vai­mo ja mies – tär­keim­mät saat­to­mie­het toi­sil­lem­me.

Vai­mo­ni jat­kaa: Jos­kus ih­me­tel­lään, voi­ko rak­kaut­ta riit­tää kai­kil­le lap­sil­le suu­res­sa per­hees­sä. It­se koen, et­tei rak­kaus vä­he­ne ja­et­tu­na, vaan kas­vaa. Puo­li­sot ra­kas­ta­vat toi­si­aan ja lap­si­aan. ää­ret­tö­män suu­ri ja lii­kut­ta­va asia on myös si­sa­rus­ten vä­li­nen rak­kaus toi­si­aan koh­taan. Yh­des­sä elä­en, toi­mien ja sa­maan suun­taan kat­so­en kas­va­tam­me pe­su­et­tam­me Ju­ma­lan siu­nauk­seen luot­ta­en.