Kuu­lin ys­tä­väl­li­sen kut­sun Ra­nu­an maa­kun­nal­li­sis­ta opis­to­seu­rois­ta. Pu­hu­ja kut­sui mei­tä ra­di­on ja ne­tin vä­li­tyk­sel­lä kuun­te­le­maan Ju­ma­lan ar­mol­lis­ta sa­naa. Hän muis­tut­ti myös seu­ra­kun­nan yh­tei­sen ko­koon­tu­mi­sen mer­ki­tyk­ses­tä. Läm­min kut­su tun­tui hy­väl­tä. Poi­ka­ni kävi vie­res­sä­ni ho­put­ta­mas­sa: mil­loin läh­dem­me aja­maan koh­ti Ra­nu­aa? Py­säh­dyin miet­ti­mään, mi­ten tär­ke­ää on men­nä sin­ne, mis­sä saa koh­da­ta Ju­ma­lan sa­nan hy­vyyt­tä ja ta­va­ta sa­mal­la us­kon mat­kal­la ole­via ih­mi­siä.

Kut­su Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le on tär­keä. Muis­tan eräs­tä jo edes­men­nyt­tä lap­suu­te­ni pap­paa, joka usein muis­te­li nuo­ruu­ten­sa maa­kun­nal­li­sia ke­sä­seu­ro­ja. Hän oli ar­mos­ta osat­to­ma­na tun­te­nut kai­puu­ta Ju­ma­lan luok­se. Hä­nel­lä oli us­ko­vai­nen puo­li­so, joka oli pyy­tä­nyt hän­tä mu­kaan­sa Iva­lon ke­sä­seu­roi­hin. Nuo­ri mies oli läh­te­nyt ar­ka­na seu­roi­hin. Hän oli kul­jes­kel­lut Iva­lon kir­kon etei­ses­sä, kun vai­mo oli is­tu­nut kirk­ko­sa­lis­sa sa­nan kuu­los­sa. Hä­nen vie­reen­sä oli il­maan­tu­nut saar­naa­ja Lau­ri Tas­ki­la, joka oli al­ka­nut ju­tut­ta­maan tätä Jaak­ko Sark­ki­nen -ni­mis­tä mies­tä. Tas­ki­la oli ky­sy­nyt Jaa­kol­ta, oli­ko tämä us­ko­mas­sa. Jaak­ko oli vas­tan­nut, et­tä hän ei kuu­lu­nut tä­hän us­ko­vais­ten jouk­koon, mut­ta hän on tääl­lä kuun­te­luop­pi­laa­na. Tas­ki­la oli sa­no­nut, et­tä kuun­te­luop­pi­laan paik­ka on tär­keä, kun py­säh­tyy kuun­te­le­maan mitä Ju­ma­lal­la on sa­nas­saan il­moi­tet­ta­vaa. Tas­ki­la jat­koi ju­tus­te­lu­aan: ”Kuun­te­luop­pi­las saa us­koa epä­us­kon ja kaik­ki syn­nit an­teek­si, jos ha­lu­aa.” Jaak­ko ha­lu­si ot­taa evan­ke­liu­min vas­taan, ja Lau­ri Tas­ki­la sai siu­na­ta Jaa­kon Py­hän Hen­gen voi­mal­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan op­pi­laak­si, Ju­ma­lan lap­sek­si. Kyl­lä­pä Kai­sa-vai­mo yl­lät­tyi iloi­ses­ti, kun Jaak­ko is­tah­ti kirk­ko­sa­lis­sa hä­nen vie­reen­sä ja sa­noi: ”Ju­ma­lan ter­ve, Kai­sa! Minä olen saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon”.

Kuun­te­lin Ra­nu­an seu­ro­jen saar­naa. Pu­hu­ja ker­toi, et­tä Jee­sus on pa­ras ys­tä­väm­me. Hä­nen lä­hel­lään on hyvä ol­la. Hä­nen val­ta­kun­nas­saan saa kuul­la tä­män ys­tä­vän ar­mah­ta­vaa ja kut­su­vaa ään­tä. Mi­nul­le ja var­maan muil­le­kin käy jos­kus niin, et­tä läh­dem­me us­ko­vais­ten yh­tei­siin ko­koon­tu­mi­siin ar­ki­sel­la mie­lel­lä. In­to on pois­sa, ja seu­ra­mat­ka saat­taa tun­tua vel­vol­li­suu­del­ta. Olen jos­kus kat­sel­lut mei­dän koi­raam­me, joka on ai­na in­no­kas len­kil­le. Jos koi­ra nä­kee ta­lu­tus­hih­nan, niin se on vä­lit­tö­mäs­ti in­toa täyn­nä. Tämä ta­pah­tuu ai­na, kun hih­naa vi­lau­te­taan. Koi­raa on jos­kus sa­not­tu ih­mi­sen par­haak­si ys­tä­väk­si. Tä­män sain ko­kea ker­ran, kun pa­la­sin vä­sy­nee­nä pit­käl­tä työ­mat­kal­ta ko­tiin. Per­heem­me puu­hai­li ar­ki­as­ka­reis­saan, mut­ta koi­ra oli ovel­la iloi­se­na vas­tas­sa. Luo­ma­kun­nan luon­to­kap­pa­leet muis­tut­ta­vat meil­le mikä on nii­den tär­keim­piä teh­tä­viä tääl­lä maa­il­mas­sa.

Mi­nul­la ja si­nul­la, ih­mi­sel­lä, on tär­kein teh­tä­vä ol­la Jee­suk­sen ys­tä­vä. Vaik­ka me olem­me epä­on­nis­tu­nei­ta, omal­ta puo­lel­ta syn­ti­siä, niin Va­pah­ta­jan ys­tä­vyys löy­tyy Hä­nen val­ta­kun­nas­taan. Mo­net ei­vät pää­se ai­na yh­tei­siin ko­koon­tu­mi­siin sai­rauk­sien, työ­teh­tä­vien tai mui­den oi­kei­den syi­den ta­kia. Jee­suk­sen ys­tä­vi­nä saam­me sil­loin men­nä sin­ne mis­sä on ki­pua, kär­si­mys­tä ja vai­vaa. Sil­loin sin­ne syn­tyy kool­la ole­va Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta. Jee­sus lu­pa­si: ” Mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kans­saan.”