Is­tuin pat­jal­la hä­mä­räs­sä huo­nees­sa. Toi­ses­sa pääs­sä huo­net­ta nä­kyi kän­ny­kän ja tie­to­ko­neen näyt­tö­jen kyl­mä valo. Oli hil­jais­ta.

Mie­tin, et­tä tä­hän­kö tämä oli joh­ta­nut. Pää­tin, et­ten minä ai­na­kaan ole tä­hän osal­li­nen. Hain oman kän­nyk­kä­ni ja pois­tin jo­kai­sen so­si­aa­li­sen me­di­an pro­fii­li­ni, mitä mi­nul­ta löy­tyi.

Jos­tain kuu­lui: ”Haha, kaik­ki on vaan kän­ny­käl­lä.” Ei se haus­kaa ol­lut, ei sitä, mitä olin yö­ky­läi­lyl­tä odot­ta­nut, mut­ta sa­noin sen vas­ta seu­raa­va­na aa­mu­na. Sii­tä al­koi mo­nen vii­kon so­me­ton elä­mä ja se­lit­te­lyt uu­sil­le tut­ta­vuuk­sil­le: ”Ei, ei mul­la oo Ins­tag­ra­mia, ei­kä edes Fa­ce­boo­kia.”

Jäin ju­tuis­ta ul­ko­puo­lel­le: ka­ve­reit­ten kans­sa il­taa viet­tä­mäs­sä, lä­hes jo­kai­nen kän­nyk­kä kä­des­sä, minä toi­met­to­ma­na. Vä­lil­lä joku ky­syi, voi­tai­siin­ko teh­dä jo­tain. Juu­ri ku­kaan ei edes yrit­tä­nyt kek­siä muu­ta ajan­ku­lua. Ei­kä ku­kaan myös­kään in­nos­tu­nut yh­des­tä­kään ide­as­ta, joka vaa­tii soh­val­ta nou­se­mis­ta.

Olin las­ten­vah­ti­na leik­ki­puis­tos­sa. Isä tuli tyt­tön­sä kans­sa leik­ki­mään. Kei­nu­tin yh­tä hoi­do­keis­ta­ni, kun pik­ku­tyt­tö vie­res­sä­ni pyy­si isään­sä aut­ta­maan. Kän­nyk­kää näp­rää­vä isä ei tul­lut; nos­tin lap­sen kei­nuun, mut­ta hän ei osan­nut ot­taa vauh­tia. Lap­si pyy­si isään­sä uu­des­taan, mut­ta tämä vain vil­kai­si äk­kiä: ”Osaat sää itek­ki.” Hy­vin no­lo­na isä vii­mein nou­si pen­kil­tään ja tuli kei­nut­ta­maan las­taan, kun huo­ma­si mi­nun te­ke­vän sitä. Kän­nyk­kä ei sil­ti pois­tu­nut kä­des­tä.

Eni­ten kui­ten­kin py­säyt­ti oma per­he. Per­jan­tai-il­ta­na is­tuin vä­sy­nee­nä soh­val­la, juu­ri opis­tol­ta pa­lan­nee­na. Joku ky­syi no­ja­tuo­lis­ta: ”No mi­ten siel­lä opis­tos­sa me­nee, vie­lä­kö siel­lä on yh­tä mu­ka­vaa?” Ker­roin kuu­lu­mi­si­a­ni ai­ka­ni ja nos­ta­es­sa­ni kat­see­ni huo­ma­sin, et­tä toi­sen kat­se oli kän­ny­käs­sä. ”Et­hän sää ees kuun­te­le!” ”Koko ajan.”

Ei. Ei tois­ta kuun­nel­la kän­nyk­kä kä­des­sä. Ei­kä yh­teis­tä ai­kaa vie­te­tä niin, et­tä ol­laan koko per­he soh­val­la ja jo­kai­sel­la on kän­nyk­kä kä­des­sään. Seu­rois­sa­kin vä­hän vä­liä joku kuu­li­jois­ta vil­kai­see kän­nyk­kään­sä, on­ko­han uu­sia vies­te­jä tul­lut. Se ei ole vain nuor­ten on­gel­ma, sii­hen syyl­lis­ty­vät mo­nen ikäi­set.

Pu­he­li­mes­sa on pal­jon hy­viä asi­oi­ta ja pal­jon huo­no­ja. En pär­jää il­man sitä, kos­ka sil­lä pi­dän yh­teyt­tä kau­em­pa­na asu­viin ys­tä­viin ja per­hee­see­ni. Sil­lä voi vä­lit­tää ku­via elä­mäs­tään, mat­kois­ta, lap­sis­ta, mis­tä ta­han­sa. Sil­lä saa tie­toa vaik­ka­pa sääs­tä ja ai­ka­tau­luis­ta. Kui­ten­kin se vie ai­van lii­kaa ai­kaa.

Ke­sän rei­lun kuu­kau­den so­me­tau­on jäl­keen pa­la­sin sin­ne, kun ajat­te­lin, et­ten enää ole niin riip­pu­vai­nen kuin mo­net ys­tä­vä­ni. En­sim­mäi­si­nä viik­koi­na pu­he­lin py­syi­kin tas­kus­sa suu­ren osan ajas­ta, mut­ta pik­ku­hil­jaa se taas al­koi. Kän­nyk­kä il­mes­tyi kä­tee­ni heti, kun oli vä­hän­kin te­ke­mi­sen puu­te.

Opis­ton alus­sa sam­mu­tin kän­ny­kän ko­ko­naan kah­dek­si vuo­ro­kau­dek­si. Opis­tos­sa pär­jä­si hel­pos­ti il­man­kin, kun­han vain muis­tut­ti kämp­pis­tä, et­tä he­rät­tää mi­nut aa­mui­sin. Tun­tui kui­ten­kin koko ajan, et­tä jo­kin tär­keä vies­ti jäi nä­ke­mät­tä. To­del­li­suu­des­sa kaik­ki tär­keim­mät asi­at saa tän­ne pe­ril­le myös muil­la kei­noin kuin kän­ny­kän kaut­ta. Mui­den kans­sa ole­mi­seen oli pal­jon hel­pom­pi kes­kit­tyä. Toi­sel­la saat­toi kän­nyk­kä käy­dä vä­hän vä­liä esil­lä, ja sil­loin se pis­ti sil­mään, kun ei it­se sitä teh­nyt.

Opis­tos­sa pi­din ai­hees­ta aa­mu­har­tau­den ja ai­na ti­lai­suu­den tul­les­sa olen käyt­tä­nyt sii­tä pu­heen­vuo­ro­ja. Olen ha­lun­nut sa­noa: lait­ta­kaa kän­nyk­kä tas­kuun, tu­tus­tu­kaa ih­mi­siin, ju­tel­kaa hei­dän kans­saan ja ol­kaa läs­nä. Se on pal­jon enem­män kuin se, et­tä is­tut­te vie­res­sä kän­nyk­kä kä­des­sä. Saa­tat­te huo­ma­ta, et­tä tuon ys­tä­vän tai si­sa­ruk­sen kuu­lu­mi­sia et­te ole kun­nol­la kuun­nel­leet pit­kään ai­kaan. Ir­rot­tau­tu­kaa kai­kes­ta tur­han­päi­väi­ses­tä so­si­aa­li­ses­ta me­di­as­ta ja ol­kaa so­si­aa­li­sia oi­ke­as­sa elä­mäs­sä.

Oli­via