Vie­tim­me opis­tol­la juu­ri Elä­män­kaa­ri­-ai­heis­ta tee­ma­viik­koa. Vii­mei­sen päi­vän ai­hee­na oli van­huus, ja moni ker­toi pu­heen­vuo­ros­saan omis­ta iso­van­hem­mis­taan. Il­lal­la oli kes­kus­te­lu elä­män­kaa­ren pää­te­pis­tees­tä, kuo­le­mas­ta.

It­se­ä­ni­kin tämä ai­he kos­ket­ti. En ol­lut kos­kaan ko­ke­nut lä­hei­sen me­net­tä­mis­tä en­nen vuo­den­vaih­det­ta 2014. Ti­lan­ne ei ol­lut ihan ta­val­li­nen, sil­lä me­ne­tin pa­rin vii­kon si­säl­lä mo­lem­mat elos­sa ol­leet iso­van­hem­pa­ni, mum­mo­ni ja pap­pa­ni.

Muis­tan tar­kas­ti vuo­den­vaih­teen ta­pah­tu­mat. Olin ol­lut viet­tä­mäs­sä uut­ta vuot­ta ka­ve­ril­la­ni. Ko­tiin tul­tu­a­ni kuu­lin, et­tä van­hem­pa­ni oli­vat läh­te­neet Ou­luun mum­mon ti­lan hei­ken­ty­mi­sen ta­kia. Il­lan ku­lu­es­sa tuli vies­ti, et­tä mum­mo oli pääs­syt ajas­ta iä­i­syy­teen. Muis­tan kun is­tuin keit­ti­ös­sä ja sis­ko­ni is­tui vä­hän mat­kan pääs­sä mi­nus­ta. Vaik­ka olin tien­nyt, et­tä mum­mon tila oli heik­ko, kuo­le­ma tuli sil­ti yl­lä­tyk­se­nä. Em­me pu­hu­neet kum­pi­kaan mi­tään. Keit­ti­ös­sä oli hil­jais­ta lu­kuu­not­ta­mat­ta su­run ai­heut­ta­maa it­kua.

Hie­man myö­hem­min tuli tie­to, et­tä pa­pan tila oli al­ka­nut myös hei­ke­tä. En muis­ta tar­kas­ti noi­ta päi­viä, kos­ka mum­mon kuo­le­ma oli vie­lä niin tuo­ree­na mie­les­sä. Pa­pan kuo­le­ma oli eh­kä vie­lä vai­ke­am­pi si­säis­tää, kun kum­pi­kin kuo­le­ma tuli niin ly­hy­en ajan si­säl­lä. Iso­van­hem­pie­ni kuol­tua suu­rim­pia tun­tei­ta­ni oli eh­kä ka­tu­mus sii­tä, et­ten viet­tä­nyt lop­pu­ai­koi­na niin pal­jon ai­kaa mum­mon ja pa­pan kans­sa. Koin, et­ten eh­ti­nyt osoit­taa, kuin­ka pal­jon to­del­la vä­li­tin heis­tä. Kai­pauk­sen tun­net­ta en ole ko­ke­nut niin vah­vas­ti, vaik­ka ar­jes­sa tu­lee jos­kus yh­täk­kiä ti­lan­tei­ta, jois­sa ajat­te­len hei­tä, en­kä it­kul­ta­kaan ai­na väl­ty. Esi­mer­kik­si hau­ta­jai­sis­sa lau­let­tu ”Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut” nos­tat­taa muis­to­ja ai­na kun sitä lau­le­taan.

Hau­ta­jais­ten jäl­keis­tä muis­to­ti­lai­suut­ta vie­tim­me ky­lä­kou­lul­la, jos­sa mum­mo ja pap­pa oli­vat teh­neet elä­män­työn­sä. Oli iha­na kuun­nel­la, kun mo­net pu­hui­vat heis­tä niin kau­niis­ti ja läm­pi­mäs­ti. Pu­heis­sa ku­vat­tiin, kuin­ka us­ko oli iso­van­hem­mil­le­ni tär­keä ja kuin­ka he tah­toi­vat vaa­lia sitä. Seu­roi­hin he läh­ti­vät ai­na kun oli mah­dol­lis­ta. Hei­dän suu­rin toi­veen­sa oli, et­tä epä­us­koi­set su­ku­lai­set sai­si­vat pa­ran­nuk­sen ar­mon. Serk­ku­ni piti pu­heen ja muis­te­li, kuin­ka mum­mo oli pu­hu­nut hä­nel­le elä­väs­tä us­kos­ta. Us­kon sa­no­ma oli kos­ket­ta­nut hän­tä.

Mum­mon ja pa­pan osa on nyt hyvä. Elä­män­sä lop­pu­puo­lel­la he kär­si­vät mo­nis­ta vai­vois­ta, ja var­sin­kin mum­mo toi­voi jo pää­syä tai­vaan ko­tiin. Pit­kä elä­män­kaa­ri sai piir­tyä lop­puun.

Suvi