Muutama vuosi takaperin en olisi voinut uskoa, että abivuotenani, syksyn ylioppilaskirjoitusrumban sijaan, löytäisin itseni opiston käytävältä leikkimästä elefanttimarssia. Kunnianhimoinen, koulunumeroiden valossa hyvin menestyvä yläkoululainen ajatteli: "Opistovuosi on ihan huikee jollekin toiselle, mutta minun juttu se ei ole." Lukion tavoitteellisuus ja tiukka opiskelutahti kuulostivat sopivammilta. Suhtauduin hieman huvittuneesti hehkuttamiseen ja ylistyssanoihin, joilla opistoa kuvailtiin. Ja suhtaudun edelleen.
"Viisikymmentäneljä pientä elefanttia marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin..."
Kuitenkin. Minun täytyy myöntää, että nyt syyslomaa viettävänä opistolaisena minua hymyilyttää, kun ajattelen opistoystäviä tai opettajia. Toisinaan tekisi melkein mieli käyttää samaisia ylistyssanoja, muutenkin kuin huumorilla. Olen onnellinen, kun herään opistolla sunnuntaiaamuna silmät sikkurassa, kävelen valoisaan keittiöön ja kuulen Vivaldin Talven soivan kämppikseni radiosta. Olen onnellinen, että minulla on paikka, johon tunnen kuuluvani. Paikka, jossa voin kasvaa ihmisenä, omana itsenäni. Olen onnellinen sateen kostuttamasta aurinkoisesta tiestä.
Päivä, jolloin ei ole aurinkoa, ei ole päivä. Aiemmin minun elämässäni oli aika, jolloin aurinko tuntui olevan kadoksissa. Se aika riisui minulta kunnianhimoisia kuvitelmia, pakotti minua katsomaan elämääni toisin. Yhtäkkiä minun elämäni ei ollutkaan lukiokurssien ahmimista, huolellista, pitkäjänteistä kirjoituksiin valmistautumista ja täydellisyyden tavoittelua. Se oli hetkistä selviytymistä: "Näytä, Jeesus, tie ja suunta, polku jolle uskallan."
Oli minun aikani marssia sateisella tiellä. Muistan marraskuisen illan, jolloin itkun partaalla väitin kavereilleni, että koettelemukset eivät varmasti kasvata. Tekevät vain kyyniseksi. Toiset ajattelivat toisin. Kaikki eivät tienneet sateisesta tiestäni, tuona iltana, jolloin olimme hautautuneet suureen punaiseen kulmasohvaan.
Tänään. Näppäimistön naputus sekoittuu tietokoneen hurinaan. Ajattelen, että koettelemukset kasvattavat, kun vain antaa niille mahdollisuuden ja jaksaa ymmärtää ne osana elämää. Ne kasvattavat, kun hymy ja kyyneleet sekoittuvat.
On hienoa, jos osaa asettaa itselleen tavoitteita ja sinnikkäästi pyrkiä niihin. Mutta olisikohan elämässä sittenkin jotakin muutakin tärkeää kuin koulunumerot, hyväpalkkainen ammatti ja menestyminen? Olisiko syytä katsoa peiliin, hymyillä itselleen ja todeta olevansa riittävä? Olisiko hyvä heijastaa samaa armollisuutta myös muita ihmisiä kohtaan?
On vaivalloista käsittää, miksi toisinaan on kuljettava sateista tietä. Miksi joudumme kulkemaan rämeikössä tai umpihangessa? On mahdotonta ymmärtää, miksi suunnitelmat murskaantuvat välillä hiekanjyvän kokoisiksi murusiksi. On vaikeaa vain luottaa, antaa Jumalan johdattaa.
Vaikka päiviä on monenlaisia, uskon, että tie vie eteenpäin. Sateinenkin tie. Opisto on pätkä minun tietäni. Ei ehkä tasainen pätkä, mutta arvokas.
Essi
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys