– Lä­het­kö sää seu­roi­hin? äi­ti huu­taa keit­ti­ös­tä.

­ – En. Mul­la on huo­men­na bil­san koe, ja en muis­ta vie­lä kaik­kia asi­oi­ta.

En läh­de, tä­nään­kään.

Mai­ha­rit tal­loi­vat al­leen rus­kan­vä­ri­siä leh­tiä. Au­rin­ko oli jo las­ke­nut, mut­ta täy­si­kuu nä­kyi vä­lil­lä pil­vien ra­ois­ta. Har­mit­ti, et­ten läh­te­nyt seu­roi­hin. Jo­ten­kin sii­tä vain oli tul­lut tapa, et­tä kek­sin te­ko­syi­tä, joi­den var­jol­la voi­sin jää­dä ko­tiin. Toi­saal­ta oli joku jos­kus sa­no­nut, et­tei seu­rois­sa kul­jet­tu van­hem­pien vuok­si vaan oman ha­lun ta­kia. Us­ko ei vain tun­tu­nut oma­koh­tai­sel­ta.

Ava­sin pos­ti­laa­ti­kon tu­tul­la kä­den­liik­keel­lä. Uu­sin Päi­vä­mies ja muu­ta­mat kir­jeet oli­vat tä­män päi­vän sal­do. Se­la­sin kir­je­kuo­ria ja huo­ma­sin yh­des­sä oman ni­me­ni. Si­säl­lä re­päi­sin kir­jeen au­ki ja luin la­put läpi. Mi­nua odot­tai­si erä­ri­pa­ri Kuu­sa­mos­sa.

Lei­rin ke­sä­jak­so meni jo­ten­kin su­mus­sa. Muu­ta­man vii­kon pääs­tä en muis­ta­nut pal­jon­kaan, mitä siel­lä oli teh­ty tai ju­tel­tu. Sil­ti sen vii­kon ai­ka­na ta­ju­sin, et­tä us­ko­ni oli oma­koh­tais­tu­nut.

Yh­den il­lan muis­tan ri­pa­ril­ta hy­vin. Me kaik­ki lei­ri­läi­set, iso­set ja hen­ki­lö­kun­ta is­tuim­me rin­gis­sä seu­ra­sa­lin lat­ti­al­la. Yk­si iso­sis­ta muis­te­li ai­kaa, jol­loin hän oli kul­ke­nut po­ru­kas­sa, jos­sa us­ko ei ol­lut tär­kein­tä. Au­to­mat­koil­la soi maa­il­mal­li­nen mu­siik­ki, ki­ro­sa­no­ja lip­sah­te­li tiu­haan tah­tiin, ei­kä meno ol­lut muu­ten­kaan us­ko­vai­sel­le so­pi­vaa. Seu­rois­sa käy­mi­nen jäi.

Pu­heen­vuo­ros­ta tuli mie­leen oma elä­mä­ni. Mi­nul­le­kin oli­vat maa­il­mal­li­set asi­at tul­leet lii­an tär­keik­si. Ne kou­kut­ti­vat niin vah­vas­ti. Jo­ten­kin oli vain help­po jää­dä pois raa­mat­tu­luo­kis­ta ja us­ko­vais­ten po­ru­kois­ta. Oli help­po jää­dä seu­rail­toi­na ko­tiin. Help­po kek­siä syi­tä, mik­si en läh­ti­si.

Se kes­kus­te­lu ri­pa­ril­la kos­ket­ti. Oma­tun­to soi­ma­si. Mie­li kai­pa­si tut­tua ja tur­val­lis­ta evan­ke­liu­mia.

Il­lal­la is­ki paha olo. Oli lii­an pit­kä ai­ka sii­tä, kun olin vii­mek­si kuul­lut omal­le koh­dal­le­ni siu­naa­vat sa­nat –­ Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä kaik­ki syn­nit an­teek­si. Is­tuin ul­ko­na por­tail­la. Pai­noin pään kä­sii­ni ja kuun­te­lin toi­sel­la kor­val­la mui­den jut­te­lua. Nau­rua, joka sa­tut­ti. Mik­si toi­sil­la oli niin mu­ka­vaa? Uu­sia ys­tä­vi­ä­ni tuli vie­ree­ni ky­sy­mään, mikä mi­nul­la oli. It­kin vain sii­nä mui­den ym­pä­röi­mä­nä.

Vii­mein yk­si iso­sis­ta pyy­si mi­nua jut­te­le­maan kans­saan. Kä­ve­lin hä­nen pe­räs­sään yh­teen so­luis­ta. Jut­te­lim­me, ja lo­pul­ta tuli se odot­ta­ma­ni ky­sy­mys.

– Tah­dot­ko sinä vie­lä us­koa?

Nyök­kä­sin, ja sit­ten kuu­lin ne sa­nat. Tuli sa­noin­ku­vaa­mat­to­man hel­pot­tu­nut olo. Olin saa­nut us­koa syn­ti­ni an­teek­si. Minä, joka en ol­lut pit­kään ai­kaan tah­to­nut jak­saa us­koa. Minä, joka olin ol­lut niin lä­hel­lä luo­vut­taa.

Isä, au­ta heik­koa las­ta kai­dal­la po­lul­la kul­ke­maan.

Isä, an­na roh­keut­ta us­ko­ni tun­nus­taa.

Isä, py­syt­hän vie­rel­lä ai­na.

Ma­til­da