Meil­lä Ra­nu­an opis­to­lai­sil­la päät­tyi lu­ku­vuo­si lau­an­tai­na 17. tou­ko­kuu­ta. Pi­din ke­vät­juh­las­sa opis­ke­li­jan pu­heen, jos­ta olen poi­mi­nut ot­tei­ta tä­hän teks­tiin.

Nyt olem­me tul­leet opis­to­vuo­tem­me vii­mei­seen päi­vään, jota me useim­mat opis­to­lai­set olem­me lä­hes kau­hul­la odot­ta­neet. Koh­ta pi­tää hy­väs­tel­lä lä­hei­sik­si tul­leet ys­tä­vät ja tämä ra­kas opis­to. Opis­to­vuo­si on hu­mah­ta­nut ohi kuin yh­des­sä sil­män­rä­päyk­ses­sä.

Hyvä yh­teis­hen­ki on ol­lut yk­si tä­män vuo­den tun­nus­piir­teis­tä. Kes­ken vuo­den opis­toon on ri­po­tel­lut uu­sia op­pi­lai­ta, jot­ka ovat su­lau­tu­neet jouk­koon ai­van sa­ma­nar­voi­sik­si opis­to­lai­sik­si kuin me muut. Lii­an tii­vii­tä ka­ve­ri­po­ru­koi­ta ei ole syn­ty­nyt. Kah­den vuo­den ta­kai­set opis­to­lai­set kä­vi­vät tääl­lä erää­nä vii­kon­lop­pu­na kurs­sil­la ja oli­vat jät­tä­neet meil­le ter­vei­sik­si ke­ho­tuk­sen vaih­taa vä­lil­lä ruo­ka­pöy­tä­jär­jes­tys­tä, jot­ta tu­li­si ol­tua mah­dol­li­sim­man mo­nien opis­to­lais­ten kans­sa. Tun­tui vai­ke­al­ta nou­dat­taa neu­voa, kun meil­lä ei ol­lut mi­tään ruo­ka­pöy­tä­jär­jes­tys­tä! Olen it­se saat­ta­nut is­tua päi­vän jo­kai­sel­la ruo­kai­lul­la ai­van eri ka­ve­rei­den kans­sa.

Ku­ten mo­nes­ti on kuul­tu, opis­to on to­del­la elä­män­kou­lu. Tääl­lä opi­taan esi­mer­kik­si sii­vo­a­maan ja te­ke­mään töi­tä keit­ti­ö­vuo­rois­sa, mut­ta tääl­lä op­pii pal­jon myös va­paa-ajal­la. Pe­li­ken­til­lä opi­taan ot­ta­maan toi­sia huo­mi­oon, ja so­lu­e­lä­mäs­sä opi­taan vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­ja. Opis­tos­ta pu­hut­ta­es­sa muis­te­taan use­as­ti lä­hin­nä va­paa-ai­ka, ja se saa opis­ton kuu­los­ta­maan pel­käl­tä haus­kan­pi­dol­ta. To­tuus on kui­ten­kin se, et­tä tääl­lä­kin opis­kel­laan. Meil­lä kie­li­lin­jal­la on ol­lut ai­kai­sia aa­mu­he­rä­tyk­siä Da­nin ja An­ni­kin kiel­ten­tun­neil­le sekä kan­sain­vä­li­syys­tie­don pro­jek­tin pa­riin. Vaik­ka vä­lil­lä aa­mu­he­rä­tyk­set ovat tun­tu­neet an­keil­ta, kui­ten­kin ne en­kut, us­kon­not, ma­ti­kat ja vies­tin­nät ovat ryt­mit­tä­neet opis­ton ar­kie­lä­mää ja opis­ke­lun pa­ris­sa puur­ta­mi­nen on ol­lut to­del­la tär­ke­ää tu­le­vai­suu­tem­me kan­nal­ta.

Ai­van yk­kö­sa­si­ak­si opis­tos­ta nos­tan us­kon mer­ki­tyk­sen. Se on voi­mak­kaas­ti esil­lä tääl­lä myös ar­jes­sa. Aa­mui­sin olem­me saa­neet ko­koon­tua aa­mu­har­tau­teen. Ko­vin raa­ma­tul­li­nen har­taus ei ai­na ole, mut­ta us­ko on mu­ka­vas­ti esil­lä opet­ta­jien ja sil­loin täl­löin op­pi­lai­den­kin teks­teis­sä, omis­sa hen­ki­lö­koh­tai­sis­sa elä­män­ta­ri­nois­sa sekä Sii­o­nin lau­luis­sa ja vir­sis­sä. Tu­le­va­na syk­sy­nä lu­ki­os­sa var­mas­ti kai­paan joka-aa­mui­sia Sii­o­nin lau­lu­ja.

Opis­to on teh­nyt us­kos­ta it­sel­le­ni pal­jon lä­hei­sem­män ja oma­koh­tai­sem­man. Sii­tä on tul­lut hy­väl­lä ta­val­la jo­ka­päi­väi­sem­pi asia; sitä ei mie­ti vain py­hä­päi­vä­nä seu­ra­pen­kis­sä. En­nen opis­toa us­ko­na­si­oi­ta ei tul­lut ko­vin pal­jon mie­tit­tyä ei­kä mi­nul­la ol­lut pal­jon us­ko­vai­sia ka­ve­rei­ta. Seu­rois­sa käyn­ti oli eh­kä enem­män tapa, ei­kä ihan joka viik­ko tul­lut edes käy­tyä. Tääl­lä ys­tä­vien kans­sa on kes­kus­te­lu us­ko­na­si­ois­ta saat­ta­nut he­rä­tä vaik­ka ruo­ka­pöy­däs­sä. Mo­niin ky­sy­myk­siin ei nuo­ril­ta löy­dy vas­tauk­sia, mut­ta on ol­lut an­toi­saa pur­kaa miel­tä ja vain kuun­nel­la, mitä toi­sil­la on aja­tuk­sis­sa. Täl­lai­set het­ket ovat eh­dot­to­mas­ti opis­ton par­hai­ta puo­lia.

Opis­ke­lun­täy­teis­tä ke­vät­tä ryt­mit­ti­vät muu­ta­mat yh­tei­set ta­pah­tu­mat. Hel­mi­kuun al­ku­puo­lel­la vie­tet­tiin tal­vi­päi­viä. En­nen hiih­to­lo­maa oli elä­män­kaa­ri­viik­ko. Van­huus­päi­vä­nä meil­le oli kut­sut­tu vie­raik­si ra­nu­a­lai­sia van­huk­sia, joi­den ker­to­muk­sia oli­si kuun­nel­lut pi­tem­pään­kin. Hei­dän nä­ke­myk­sen­sä elä­mäs­tä on ai­van eri­lai­nen kuin meil­lä 17-vuo­ti­ail­la. Huh­ti­kuus­sa pää­sim­me kan­sain­vä­li­syys­tee­man pa­riin. Maa­il­maam­me avar­si esi­mer­kik­si af­rik­ka­lai­sen nuo­ren ker­to­mus, kak­si eri­lais­ta au pair -ta­ri­naa sekä esi­tys lä­he­tys­työs­tä. Saim­me myös vie­raik­sem­me tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­ta Ro­va­nie­mel­tä. Opis­to­vuo­den hui­pen­nuk­si­na vie­tim­me ys­tä­vyys­lii­ton juh­laa vap­pu­na ja teim­me opin­to­mat­kan Vi­roon.

Pa­laan vie­lä het­kek­si opis­to­vuo­tem­me en­sim­mäi­seen päi­vään. Al­kur­har­tau­des­sa reh­to­rim­me Ee­ro toi­voi, et­tä teem­me yh­des­sä täs­tä vuo­des­ta sel­lai­sen, et­tä jo­kai­nen voi sa­noa vii­mei­sen päi­vän koit­ta­es­sa: "Se oli hyvä vuo­si." Muis­tan, kuin­ka odo­tuk­set ja tun­nel­mat oli­vat sil­loin se­ka­vat. Mil­lai­nen vuo­des­ta tu­li­si? It­se per­hee­ni ai­no­a­na lap­se­na jou­tui­sin en­sim­mäis­tä ker­taa ja­ka­maan huo­neen jon­kun kans­sa ja asu­maan mui­den sa­ma­ni­käis­ten jou­kos­sa. Sain kui­ten­kin luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja us­koa, et­tä on mi­nul­le tar­koi­tet­tu, et­tä läh­din opis­toon. Nyt tätä vii­meis­tä opis­to­päi­vää viet­tä­es­sä­ni voin täy­des­tä sy­dä­mes­tä­ni sa­noa: "Tämä oli to­del­la eri­no­mai­nen vuo­si."

Eli­as