Ihan tavallinen arkiaamu alkoi kiireisesti, kun torkkua oli tullut painettua herätyskellosta turhan monta kertaa. Piti herättää nukkuva 2-vuotias ja laittaa lapsi ja aikuinen pikapikaa valmiiksi. Taapero ei tykännyt hoputtamisesta aamutuimaan, vaan alkoi protestoida äänekkäästi. Tilanne meni hankalaksi, ja hetken neuvottelun jälkeen ei auttanut kuin napata eteisestä kassi matkaan, ottaa huutava taapero kainaloon ja hypätä autoon.
Tunnelma autossa oli jäätävä. Taapero istui ilman ulkovaatteita ja kenkiä alahuuli rullalla takapenkillä. Kiire oli kova, jotta aikataulu ei pettäisi kokonaan.
Päiväkodin eteisessä kotoa napattu kassi paljastui kassiksi, johon oli kerätty pieneksi käyneitä kirpputorille vietäväksi tarkoitettuja asusteita. Monenlaista pipoa ja huivia siinä nyssykässä oli. Taapero sen sijaan oli kengätön lokakuisessa aamussa, eikä kirpputoritavaroista ollut siihen avuksi. Päiväkodin ystävällinen henkilökunta lupasi huolehtia pienelle vaatetta ja varustetta ulkoiluun.
Päiväkodin ahtaasta pihasta tuli ampaistua liikenteeseen kovalla kiireellä. Torkuttamalla menetettyä aikaa oli vielä otettava kiinni. Silloin räsähti. Auto osui parkkipaikan ainoaan metallitolppaan. Tolppa seisoi paikallaan yhtä ylväänä, kuin siihenkin asti, mutta Volvossa pelti oli pahemman kerran mutkalla. Henkilövahingoilta sentään vältyttiin.
Aamun ensimmäinen palaveri alkoi kuitenkin ajallaan.
Tämä tarina kertoo puolisoni aamusta, ei minun. Mieheni laittaessa viestiä tästä epäonnisesta aamusta, minua nauratti kauheasti. Ja vähän säälitti. Voi sinua, ei se mitään, sellaista sattuu. Kerroin tästä myös työkavereille naureskellen lounaalla. Totesin, että onneksi se oli puolisoni, enkä minä. Itselleni olisin niin vihainen, mutta puolisoa en henno moittia; hänellä on varmasti tarpeeksi harmia tästä jo ilmankin.
Jäin kuitenkin miettimään mietteitäni. Miksi suhtaudun niin paljon lempeämmin puolisooni kuin itseeni? Voisinko opetella samanlaista myötätuntoa itseäni kohtaan?
Monesti olen vähän huono muistamaan ja tuntemaan Raamattua, mutta tähän tarinaani yhdistän vahvasti yhden tärkeimmistä opeista. Rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan lähimmäistä kuten itseämme. Tämä viisaus on annettu jo yli 2 000 vuotta sitten ja on edelleen tärkeä ja yksinkertainen oppi, joka ohjaa ihmistä suhtautumaan lempeästi myös omaan itseensä. Jonkun on vaikea olla lempeä puolisolle, mutta useimpien meistä itsellemme. Jos rakastaisimme itseämme ja lähimmäistämme ja kohtelisimme häntä kuten toivomme itseämme kohdeltavan, olisimme saavuttaneet paljon siitä, mitä onnellisuudeksi voidaan sanoa.
Nykyisin markkinoidaan monenlaista oppia onnellisuudesta. Se tuntuu välillä olevan elämän tarkoitus. Minusta on turvallista, että minun ei tarvitse olla tietoinen kaikista maailman näkemyksistä siihen, mistä tulee onni ja kuinka tätä elämää tulisi elää. Vanhoissa ja ajattomissa Raamatun ohjeissa on paljon viisautta. Vastoin nykyajan itsekeskeisyyteen ohjaavaa onnellisuuskäsitettä ne ohjaavat tavoittelemaan oman hyvän lisäksi lähimmäisenrakkaudesta kumpuavaa onnellisuutta.
Jos kykenisimme ilmaisemaan rakkautta kaksoiskäskyn mukaan, meillä kaikilla olisi hyvä olla. Keskeneräisyys kuuluu elämään, ja siksi se ei ole mahdollista, mutta aina voi opetella uutta. Ensi kerralla autolla postilaatikkoon osuessani (jostain syystä kertoja on jo useampi alla…) lupaan puhua itselleni lempeästi. Sanon, että voi sinua, onneksi se oli vain postilaatikko. – Ja metrin mittainen naarmu Volvon kyljessä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys