Koh­taa­mi­sia

He­rä­sin uu­teen viik­koon val­miik­si nuu­tu­nee­na. Te­ke­mät­tö­mät kou­lu­työt ja li­kais­ten vaat­tei­den vuo­ret ve­ti­vät suu­pie­liä alas­päin. Vä­hän äre­ä­nä join aa­mu­kah­vi­ni ja aloin puu­has­te­le­maan.

Yh­täk­kiä ta­ju­sin, et­tä voi­sin jos­kus va­li­ta toi­sin­kin. En ai­na, mut­ta jos­kus. Nyt oli­si hyvä het­ki teh­dä niin. Pun­ta­roin het­ken, et­tä jät­täi­sin­kö vel­vol­li­suu­te­ni yh­dek­si päi­väk­si ja läh­ti­sin 1-vuo­ti­aan kans­sa ky­lil­le. Pää­tin vas­ta­ta it­sel­le­ni kyl­lä. Jär­kei­lin, et­tä pyyk­ki­ka­sat ovat odot­ta­vais­ta sort­tia, eh­ti­sin as­kar­rel­la nii­den kans­sa huo­men­na­kin. Kou­lu­työt stres­saa­vat joka ta­pauk­ses­sa.

Kym­me­nes­sä mi­nuu­tis­sa pak­ka­sin it­se­ni ja kuo­puk­se­ni läh­tö­kun­toon. Var­mis­tin vie­lä, et­tä puo­li­so pää­see töis­tä ko­tiin, jos jo­tain akuut­tia tu­lee ko­ti­pääs­sä. Hän ker­toi pää­se­vän­sä.

Hyp­pä­sin ju­naan ja mat­kus­tin lap­se­ni kans­sa Hel­sin­kiin. Ah­dis­ti. Tun­tui vas­tuut­to­mal­ta ja te­hot­to­mal­ta viet­tää ai­kaa yh­den lap­sen kans­sa il­man suun­ni­tel­mia. Moi­tin hie­man it­se­ä­ni sii­tä, mi­ten en edes kan­net­ta­vaa tie­to­ko­net­ta ot­ta­nut mu­kaan, jot­ta voi­sin teh­dä kou­lu­töi­tä lap­sen päi­vä­u­ni­ai­kaan.

Kier­te­lim­me kau­pun­kia. Py­säh­dyim­me kir­jas­toon ja mu­se­oon, Kaup­pa­to­ril­le ja puis­toon. Lap­sen päi­vä­u­nien ai­ka­na kä­vin opis­ke­li­ja­ra­vin­to­las­sa syö­mäs­sä ja iloit­sin al­le kol­men eu­ron lou­naas­ta. Mi­ten se mais­tui­kin!

Van­huk­sis­ta koos­tu­va tu­ris­ti­ryh­mä py­säh­tyi ihas­te­le­maan 1-vuo­ti­as­ta. Iä­käs aust­ra­li­a­lais­mies ky­se­li ra­ken­nus­ten his­to­ri­as­ta, ja ai­ka pian to­te­sin hä­nel­le, et­tä hän tai­taa tie­tää niis­tä pal­jon enem­män kuin minä. 1-vuo­ti­as ihas­te­li kaik­kea nä­ke­mään­sä, oi­kein hih­kui. Näin sat­tu­mal­ta myös iha­naa lap­suu­de­nys­tä­vää­ni, jota en ol­lut vuo­siin näh­nyt. Au­rin­ko pais­toi koko päi­vän.

"Vas­tuut­to­mal­ta" reis­sul­ta pa­la­tes­sa­ni mie­le­ni oli ke­vyt. Muis­tin, mi­ten aja­tus toi­met­to­muu­des­ta ah­dis­ti me­no­mat­kal­la. Tu­lin sii­hen tu­lok­seen, et­tä mi­nun pi­täi­si teh­dä näin use­am­min. Koko päi­vän mit­tai­nen hy­myi­le­mi­nen teki älyt­tö­män hy­vää.

Kyl­lä jo­kai­nen meis­tä on huo­let­to­muus-het­ken­sä an­sain­nut. On ai­van to­si­a­sia, et­tä kun it­ses­tään pi­tää huol­ta, jää an­net­ta­vaa myös lä­him­mäi­sil­le. Vä­lil­lä se mei­naa unoh­tua. Eh­kä lai­tan­kin ka­len­te­riin seu­raa­van huo­let­to­muus­päi­vän jo val­miik­si, et­tei vain jää pi­tä­mät­tä.