Koh­taa­mi­sia

Van­hem­muus on herk­kä laji. Sen olen to­den­nut mo­neen ker­taan työs­sä­ni las­ten ja per­hei­den kans­sa, mut­ta en­nen kaik­kea van­hem­pa­na.

Lap­sem­me sai­ras­tui 8-vuo­ti­aa­na ja on nyt 10-vuo­ti­aa­na toi­pu­maan päin. Am­mat­ti­lais­ten avul­la ja omia kei­no­ja op­pi­nei­na, lu­ke­mat­to­mien yri­tys­ten ja ereh­dys­ten kaut­ta, olem­me jat­ka­neet elä­mää niil­lä mah­dol­li­suuk­sil­la mitä meil­le on an­net­tu. Nau­rua ja huu­mo­ria on pal­jon, mut­ta niin on kyy­ne­lei­tä­kin.

Ul­ko­a­päin kat­sel­tu­na per­he­ti­lan­teem­me saat­taa äk­kiä näyt­tää idyl­li­sel­tä, lä­hem­pää kat­sot­tu­na ih­me­tel­tä­vää voi riit­tää enem­män­kin. Meil­lä on per­hee­nä var­mas­ti to­del­la kum­mal­li­sia ta­po­ja toi­mia. Niil­le omi­tui­suuk­sil­le on paik­kan­sa, ei­vät­kä ne ole syn­ty­neet sat­tu­mal­ta ja it­sek­seen.

Kes­ken seu­ra­pu­heen pe­rä­kont­tiin le­pää­mään me­ne­vä lap­si on siel­lä yh­tei­sel­lä suun­ni­tel­mal­la. Au­tos­sa on läm­min­tä ja rau­hal­lis­ta, siel­lä on pai­no­peit­to ja nip­pu Aku Ank­ko­ja, sekä pu­he­lin, jol­la saa van­hem­man pai­kal­le tar­vit­ta­es­sa. Suun­ni­tel­ma on mah­dol­lis­ta­nut koko per­heen pää­syn lii­ken­tee­seen täl­lä ker­taa. Use­am­min osa per­hees­tä on jää­nyt ko­tiin.

Van­hem­pa­na tu­lee vä­lil­lä lu­vat­tua lap­sil­le enem­män mu­ka­vuuk­sia kuin oli­si tar­peen, kos­ka tie­tää, mi­ten pal­jon he ovat jou­tu­neet jous­ta­maan. Pit­kä sai­raus on vaa­ti­nut kek­se­li­äi­syyt­tä, so­peu­tu­mis­ta ja jak­sa­mis­ta kai­kil­ta. Kaik­ki toi­min­ta­mal­lit ei­vät var­mas­ti ole ai­na ko­vin­kaan laa­duk­kai­ta näis­tä syis­tä. Usein näi­tä kum­mal­li­suuk­sia te­ki­si mie­li se­li­tel­lä ym­pä­ris­töl­le ja mui­den vil­pit­tö­mät­kin ky­sy­myk­set asi­as­ta tun­tu­vat her­käs­ti ar­vos­te­lul­ta.

Otin asi­an pu­heek­si ys­tä­vie­ni kans­sa, joil­la on eri­tyis­lap­sia. He elä­vät ar­kea, jos­sa lap­sen eri­tyi­syys vai­kut­taa koko per­hee­seen ja vaa­tii van­hem­muu­del­ta pal­jon. On­nek­si ky­syin hei­dän aja­tuk­si­aan! Vaik­ka ti­lan­teem­me ovat eri­lai­set, sain huo­ma­ta, et­tä van­hem­pi­na jou­dum­me pai­ni­maan sa­man­ta­pais­ten asi­oi­den kans­sa. Eri­tyi­nen lap­si vaa­tii eri­tyi­sen pal­jon. Ja on­nek­si ky­syin, kos­ka huo­ma­sin it­se­kin ol­lee­ni ym­mär­tä­mä­tön hei­tä ja näi­tä lap­sia koh­taan! Teki mie­li kir­joi­tel­la sei­nil­le hei­dän avar­ta­via aja­tuk­si­aan. Mi­ten tär­ke­ää on ker­toa ko­ke­muk­si­aan muil­le. Meil­lä tus­kin iki­nä voi ol­la lii­kaa ym­mär­rys­tä toi­si­am­me koh­taan.

Ys­tä­vä­ni sa­noit­ti­vat kos­ket­ta­vas­ti ja ym­mär­ret­tä­väs­ti sitä, mil­lai­sia ko­ke­muk­sia heil­lä on eri­tyis­las­ten van­hem­pi­na: ”Her­käs­ti saat­taa tul­la kom­ment­tia, hy­vää tar­koit­ta­via, mut­ta kur­jal­ta tun­tu­via… et­tä lap­si pom­pot­taa van­hem­pia ja per­hei­tä, kun joi­ta­kin ti­lan­tei­ta täy­tyy vain kat­soa sor­mien läpi, et­tä saa isos­sa ku­vas­sa tär­keim­mät asi­at me­ne­mään. Ai­ka usein to­te­an jo­hon­kin ti­lan­tee­seen, et­tä tätä meil­lä vie­lä har­joi­tel­laan. Se se­lit­tää kuu­li­jal­le, et­tei nyt omas­ta­kaan mie­les­tä oi­kein hy­vin men­nyt, mut­ta ker­too, et­tä lap­si opet­te­lee sitä tai­toa yh­des­sä van­hem­man kans­sa. Tämä on ol­lut iso ja pit­kä luo­pu­misp­ro­ses­si, kaik­kea ei pys­ty­tä ei­kä ole jär­keä teh­dä. Ai­na ei ole men­nyt niin kuin oli­si it­se toi­vo­nut.”

Toi­nen ys­tä­vä­ni taas ker­toi: ”Kuor­mi­tuk­sen sää­te­ly ai­kui­sen toi­mes­ta on pa­kol­lis­ta, kos­ka lap­si ei it­se vie­lä hok­saa kaik­kea. Vaa­tii­han se töi­tä ja vä­lil­lä her­mos­tut­taa val­ta­vas­ti tämä elä­män työ­läys. Ja just tuo ”pe­rik­si an­ta­mi­nen” muun maa­il­man nä­kö­kul­mas­ta. Sor­mien läpi kat­so­mi­nen mo­nes­sa ti­lan­tees­sa on sil­ti lo­pul­ta pa­ras­ta mitä voi eri­tyi­sel­le tar­jo­ta, jos hä­nel­lä mei­naa kup­pi ol­la lii­an täy­si. Ja her­käs­ti tu­lee to­si­aan se­li­tet­tyä heti kär­keen, et­tä lap­si on vä­hän spe­si­aa­li jois­sain asi­ois­sa, et­tä hän sai­si ym­mär­rys­tä osak­seen.”

Mi­nut nämä ys­tä­vie­ni aja­tuk­set sai­vat nöy­räk­si. Vä­hän­pä me tie­däm­me tois­tem­me tais­te­luis­ta. Vaa­ti­vis­sa ti­lan­teis­sa hy­vää tar­koit­ta­va­kin ky­sy­mys voi sa­tut­taa. Toi­saal­ta em­me voi al­kaa hy­vää tar­koit­ta­via ky­sy­myk­siä pe­lä­tä­kään. Ys­tä­vä­ni sen hie­nos­ti sa­noi­kin: ”Pää­a­sia on, et­tä ky­sy­jän läh­tö­koh­ta­na on ar­vos­tus, ei­kä ar­vos­te­lu. Ja mie­luum­min koh­taa­mis­ta ja ky­sy­mis­tä, kuin vält­te­le­mis­tä ja yk­sin jät­tä­mis­tä. Lo­pul­ta me olem­me kaik­ki oman­lai­sia, juu­ri oi­ke­an­lai­sia, Luo­jan luo­mia ih­mei­tä.”