Ola­vi Val­li­vaa­ra

Pap­pi­so­pin­to­je­ni vii­mei­se­nä ke­sä­nä olin ko­ti­seu­ra­kun­nas­sa­ni töis­sä. Mi­nua pyy­det­tiin pi­tä­mään har­taus ter­veys­kes­kuk­sen vuo­de­o­sas­tol­la. Se tun­tui jän­nit­tä­väl­tä ja uu­del­ta ko­ke­muk­sel­ta ja mo­net huo­kauk­set nou­si­vat Ju­ma­lan puo­leen.

Pu­hee­ni lo­pus­sa ky­syin, oli­ko tääl­lä sai­raa­las­sa yh­tään ih­mis­tä, joka ha­lu­ai­si us­koa syn­nit an­teek­si. Jos­tain huo­nees­ta kuu­lui ää­ni: ”Minä ai­na­kin ha­lu­an us­koa.” Pian hoi­ta­jat ta­lut­ti­vat etee­ni van­huk­sen, joka ha­lu­si us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Tuo iloi­nen, us­ko­va si­sar neu­voi mi­nua käy­mään huo­nees­sa, jos­sa ma­ka­si hil­jat­tain pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nut mies.

Vuo­tees­sa ma­ka­si iloi­nen, va­ka­vaa sai­raut­ta po­te­va hen­ki­lö. Hän ker­toi mi­nul­le, kuin­ka hän on iloi­nen, kun Ju­ma­la an­toi hä­nel­le tä­män sai­rau­den. Il­man sai­raut­ta hän ei oli­si löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Tämä ih­meel­li­nen ilo, jon­ka hän oli saa­nut, on jää­nyt läh­te­mät­tö­mäs­ti pu­hut­te­le­maan mi­nua.

Us­kos­sa ole­val­le­kin voi ta­pah­tua lan­kee­mus, sil­lä syn­ti on lä­hel­lä mei­tä kaik­kia. Ju­ma­la sa­noi pa­ra­tii­sis­sa Kai­nil­le: ”Jos teet oi­kein, voit ko­hot­taa kat­see­si, mut­ta jos et tee, on syn­ti ovel­la vaa­ni­mas­sa. Si­nua se ha­lu­aa, mut­ta si­nun on pi­det­tä­vä se ku­ris­sa.” (1. Moos. 4:7.)

Juu­dan ku­nin­gas His­kia eli noin 700 vuot­ta en­nen Kris­tuk­sen syn­ty­mää. Hän oli hurs­kas ja hyvä ku­nin­gas toi­sin kuin isän­sä. Ju­ma­la an­toi His­ki­al­le va­ka­van sai­rau­den. His­kia ru­koi­li apua Ju­ma­lal­ta.

Ju­ma­la lä­het­ti pro­feet­ta Je­sa­jan hä­nen luok­seen. Je­sa­ja ke­hot­ti His­ki­aa: ”Jär­jes­tä asi­a­si, sil­lä sinä et pa­ra­ne, vaan kuo­let!” (Jes. 38:1.) His­kia sai Ju­ma­lal­ta voi­man ka­tua syn­te­jään ja Je­sa­ja sai an­taa hä­nel­le Ju­ma­lan puo­les­ta kaik­ki syn­nit an­teek­si. Ju­ma­la an­toi His­ki­al­le voi­man us­koa syn­nit an­teek­si, sil­lä us­ko on Ju­ma­lan suu­ri lah­ja.

Us­kos­ta ja ajal­li­ses­ta pa­ran­tu­mi­ses­ta syn­tyi sy­dä­men ilo ja kii­tol­li­nen mie­li. His­kia il­mai­si sen näin: ”Sinä pe­las­tat mi­nut kuo­le­man kui­lus­ta. Sel­kä­si taak­se sinä hei­tät kaik­ki mi­nun syn­ti­ni. Ei tuo­ne­la si­nua kii­tä ei­kä kuo­le­ma si­nua ylis­tä! Ne, jot­ka sy­vyy­teen jou­tu­vat, ei­vät voi tur­vau­tua us­kol­li­suu­tee­si. Elä­vät, elä­vät si­nua ylis­tä­vät, niin kuin minä tä­nään ylis­tän.” (Jes. 38:17–19.)

Va­ka­va sai­raus muut­taa ih­mis­tä mo­nel­la ta­paa. Joku voi kat­ke­roi­tua sai­rau­den kes­kel­lä. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen voi myös tun­tea pel­koa, ah­dis­tus­ta ja hä­tää. Kai­ken kes­kel­lä saa kui­ten­kin am­men­taa evan­ke­liu­mis­ta voi­maa ja iloa. Pa­ran­tu­mi­nen sai­rau­des­ta, oli se ruu­miil­li­nen tai hen­gel­li­nen, he­rät­tää kii­tol­li­sen mie­len.

Muis­te­len ih­mis­tä, joka sai­rau­ten­sa kes­kel­lä kä­sit­ti elä­vän us­kon lah­jan ja kuu­li evan­ke­liu­min sa­nat: ”Kaik­ki si­nun syn­ti­si ovat an­teek­si an­ne­tut Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.” Hän tem­pe­ra­ment­ti­se­na ih­mi­se­nä ai­van kuin hy­päh­ti ja sa­noi: ”Jees­sh”, ja ha­lu­si iloa tun­tien lyö­dä ylä­vi­tos­ta. Us­ko tuo iloa ja kii­tol­li­suut­ta vai­kei­siin­kin het­kiin.