Van­hem­muus on mo­ni­muo­toi­nen teh­tä­vä. Omat ko­ke­muk­se­ni van­hem­muu­des­ta ovat vaih­del­leet mer­kit­tä­väs­ti per­heen vai­heen ja omien voi­ma­va­ro­je­ni mu­kaan. Van­hem­muus al­kaa esi­koi­sen en­sim­mäi­ses­tä par­kai­sus­ta ja kul­kee mu­ka­na elä­män lop­puun saak­ka.

Ys­tä­vä­ni Ee­va-Lii­sa Kan­to­la ku­vaa mie­les­tä­ni hy­vin tuo­ta teh­tä­vä­nan­toa ru­nos­saan, jon­ka olen liit­tä­nyt mo­niin vau­va­on­nit­te­lui­hin.

Sinä, Elä­mä, lah­joi­tit mi­nul­le tä­män teh­tä­vän,

en­kä minä roh­jen­nut kiel­täy­tyä.

Hiuk­set ovat vie­lä kos­te­at,

käsi ha­roo tyh­jää.

Mi­nun teh­tä­vä­ni on tart­tua tä­hän kä­teen

ja ta­lut­taa koko al­ku­mat­ka.

Suu­rem­pi mi­nua

tämä vas­ta­syn­ty­nyt.

Uu­den lap­sen syn­ty­mä on ol­lut ilon ai­he myös si­sa­ruk­sil­le. Kun tu­lin ko­tiin kah­dek­san­nen lap­sen kans­sa, joku isom­mis­ta si­sa­ruk­sis­ta to­te­si:

– Tai­vaan Isä ajat­te­li, et­tä tuos­sa on niin iha­na per­he, et­tä an­ne­taan sin­ne yk­si iha­na li­sää.

Al­ku­mat­kan ta­lut­ta­mi­seen on si­säl­ty­nyt hy­vin mo­nen­lai­sia asi­oi­ta. Alus­sa ihas­te­lin, mi­ten oma vau­va op­pi kään­ty­mään ja liik­ku­maan. Kun sama lap­si op­pi kä­ve­le­mään ja juok­se­maan, toi­voin, et­tä oli­si­pa tuo edes het­ken pai­koil­laan. Rin­nal­la kul­ke­mi­nen sai ihan uu­sia mer­ki­tyk­siä, kun lap­set op­pi­vat käyt­tä­mään eri­lai­sia kul­ku­vä­li­nei­tä. Jo­kai­nen lap­si on oma per­soo­nan­sa ja haas­taa ikän­sä ja luon­teen­sa puo­les­ta van­hem­pi­aan.

Jot­ta (koti)van­hem­muu­des­ta sel­vi­ää, on joi­den­kin asi­oi­den pak­ko ru­ti­noi­tua ja löys­tyä. Olen muis­tel­lut, mi­ten nuo­ren per­heem­me maa­il­ma kei­kah­ti en­sim­mäi­sen mai­to­la­sin kaa­tu­es­sa. Myö­hem­min on kaa­det­tu ja ri­kot­tu, par­sit­tu ja pai­kat­tu mo­nen­lais­ta, mut­ta niin vain päi­vä on vaih­tu­nut toi­seen.

Ko­to­na teh­tä­vän kas­va­tus­työn li­säk­si yk­si iso osa elä­mää­ni on ol­lut yh­teis­työ kou­lun kans­sa. Ai­kai­sem­min tuo yh­teis­työ to­teu­tui pää­o­sin van­hem­pai­nil­toi­na, jot­ka vuo­si­kym­me­nien ajan ryt­mit­ti­vät eri­tyi­ses­ti syk­syi­siä il­to­ja­ni.

Tun­sin saa­va­ni mel­kein kuin ah­ke­ruus­s­ti­pen­din, kun kou­lun keit­tä­jä yh­te­nä syk­syi­se­nä il­ta­na to­te­si.

– Muis­tan, et­tä sinä et juo il­lal­la kah­via, vaan tee­tä.

Mie­lui­nen muis­to opet­ta­jan ja van­hem­man vä­li­ses­tä yh­teis­työs­tä liit­tyy van­hem­pai­nil­tau­ra(kka)ni ruuh­ka­vuo­siin. Olin kou­lul­la kol­mat­ta ker­taa sa­man vii­kon ai­ka­na. Joku lap­se­ni luok­ka­to­ve­rien van­hem­mis­ta toi­voi, et­tä pai­kal­la­o­li­jat esit­täy­tyi­si­vät. Ni­me­ni vie­lä muis­tin, mut­ta en sitä, ke­nen äi­ti­nä olin tuo­na il­ta­na pai­kal­la.

– Ope, ketä mei­dän lap­sis­ta sinä ope­tat tänä vuon­na? ky­syin.

Tut­tu opet­ta­ja ta­ju­si pul­ma­ni ja lau­sui lap­se­ni ni­men.

Ny­kyi­sin kou­lu­yh­teis­työ to­teu­tuu hy­vin pit­käl­ti säh­köi­sen Wil­ma-jär­jes­tel­män kaut­ta. Wil­man kaut­ta alai­käis­ten huol­ta­jat seu­raa­vat lap­sen kou­lun­käyn­tiä ja lu­ke­vat kou­lun tie­dot­tei­ta. It­se vas­tus­tin alus­sa Wil­maa, kos­ka koin sen ole­van jon­kin­lai­se­na es­tee­nä luon­te­val­le vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­le, jo­hon olin tot­tu­nut.

Osa van­haa, hy­vää yh­teis­työ­tä kou­lun kans­sa hä­vi­si Wil­man uu­me­niin, mut­ta luul­ta­vas­ti muu­tos oli vält­tä­mä­tön kou­lu­luok­kien ja kou­lu­jen kas­va­es­sa. Ny­ky­ään kaik­ki kou­lu­van­hem­muu­den osa­puo­let ovat­kin par­hai­ten ta­vat­ta­vis­sa ne­tin kaut­ta. Pal­jon ener­gi­aa vaa­ti­nut kou­lu­van­hem­muus hii­pui vä­hi­tel­len, ja yh­te­nä aa­mu­na Wil­ma-ku­va­ke ka­to­si kän­nyk­kä­ni näy­töl­tä. Mi­nus­ta oli tul­lut kou­lu­lap­se­ton äi­ti.

Ju­ma­la an­toi van­hem­muu­den tur­vak­si nel­jän­nen käs­kyn, jos­sa lap­sia ke­ho­te­taan kun­ni­oit­ta­maan isään­sä ja äi­ti­än­sä. Voi­si­ko tuo käs­ky ta­val­li­ses­sa ko­ti­ar­jes­sa tar­koit­taa sitä, et­tä van­hem­mat erot­tu­vat las­ten jou­kos­ta? Van­hem­mat ei­vät ole eri puo­lel­la kuin lap­set, mut­ta heil­lä on eri teh­tä­vä. Hei­dän teh­tä­vän­sä on ol­la van­hem­pia! Jos­kus mi­nus­ta tun­tuu, et­tä van­hem­pien vel­vol­li­suu­det voi­vat jää­dä las­ten oi­keuk­si­na esil­le nos­tet­tu­jen asi­oi­den al­le.

Las­ten kans­sa oli­si hyvä käy­dä läpi esi­mer­kik­si asi­oi­den mit­ta­suh­tei­ta ja pää­tök­sen­te­on pe­rus­tei­ta. Vii­si­vuo­ti­as voi päät­tää, min­kä vä­ri­sen pai­dan hän lait­taa aa­mul­la päi­vä­ko­tiin, mut­ta van­hem­pi huo­leh­tii, et­tä vaa­te­tus on sään­mu­kai­nen. Ko­ti­ar­jes­sa teh­dään joka päi­vä eri­ko­koi­sia va­lin­to­ja. Ar­ki­voi­mia sääs­tyy muu­hun käyt­töön, jos sa­mois­ta asi­ois­ta ei tar­vit­se jat­ku­vas­ti käy­dä val­ta­tais­te­lua.

Mi­nus­ta van­hem­muus on vaa­ti­vaa, si­to­vaa ja ai­kaa vie­vää. Iha­nas­sa­kin per­hees­sä on pi­tä­nyt teh­dä pal­jon työ­tä ja kan­taa vas­tuu­ta mo­nen ih­mi­sen hy­vin­voin­nis­ta. En­si­par­kai­sus­ta al­ka­nees­ta teh­tä­väs­tä en ole kui­ten­kaan roh­jen­nut kiel­täy­tyä. Muis­tan vuo­sien ta­kaa voi­mak­kaan ko­ke­muk­sen, kun ta­ju­sin, et­tä tämä on mei­dän urak­kam­me. Ke­nel­lä­kään ei ole vel­vol­li­suut­ta aut­taa mei­tä.

Oli kui­ten­kin hyvä, et­tä kaik­kein ti­heim­pi­nä vuo­si­na saa­tiin jos­kus ar­ki­a­pua. Li­säk­si tie­sin, et­tä äi­ti­ni ru­koi­li mi­nun ja per­hee­ni puo­les­ta. Kun ker­roin äi­dil­le, et­tä odo­tan uut­ta vau­vaa, hän lu­pa­si liit­tää uu­den tu­lok­kaan il­ta­ru­kouk­seen­sa. Sil­lä oli iso huo­jen­ta­va mer­ki­tys.

Ny­ky­ään pu­hu­taan pal­jon äi­din ja isän omas­ta ajas­ta. Mi­nus­ta nois­sa pu­heis­sa on ai­na­kin kak­si ulot­tu­vuut­ta. Oman ajan vaa­ti­mi­sen taus­tal­la voi ol­la it­se­käs läh­tö­koh­ta, et­tä lap­set ei­vät saa ra­joit­taa van­hem­man elä­mää. Täl­lai­sel­le ih­mi­sel­le kas­va­va per­he ja sen tuo­mat vaa­ti­muk­set voi­vat näyt­täy­tyä yli­voi­mai­si­na.

Toi­saal­ta toi­ve omas­ta ajas­ta on ter­ve merk­ki vas­tuul­li­ses­ta van­hem­muu­des­ta. äi­ti ja isä tie­dos­ta­vat, et­tä jak­sa­vat pa­rem­min vaa­ti­vas­sa teh­tä­väs­sä, kun on vä­lil­lä mah­dol­li­suus ve­tää hen­keä. Li­säk­si, mi­nus­ta on suu­ri lah­ja, jos äi­ti­nä ja isä­nä pys­tyy nä­ke­mään omaa ai­kaa myös ar­kie­lä­mäs­sä oman per­heen­sä kes­kel­lä.