Pihapiirimme reunassa on punainen hirsiaitta. Rakennus on ollut siinä niin kauan kuin minä muistan ja vuosilukumerkintöjen perusteella paljon kauemmin. Rakennus on jossain vaiheessa tuotu ja koottu nykyiselle paikalleen kahdesta osasta. Aittarakennus on kaksikerroksinen, ja siinä on yhteensä kahdeksan aittaa.
Mummo ja äiti käyttivät yläkerroksen aitoista nimiä: jyväaitta, renkiaitta, jauhoaitta ja nukkumisaitta. Alakerran aitat olivat heidän puheissaan: liha-aitta, rojuaitta, eloaitta/jauhoaitta ja vaateaitta. Jauhoaittojen välillä menee sisällä portaat. Lapsena se oli minusta hieno asia.
Haaveilin joskus omasta kaksikerroksisesta aitasta. Viime vuosikymmeninä aittojen nimissä on tapahtunut muutamia muutoksia. Renkiaitan nimeksi on vakiintunut aarreaitta, koska tuohon aittaan on kertynyt vanhaa tavaraa. Tämän kirjoituksen tapahtumat liittyvät eniten vaateaittaan, joka on puhekielessä navetanpuoleinen ala-aitta.
Koulutyttönä minä nukuin vuotta vanhemman siskoni Inkerin eli Inken kanssa vaateaitassa monena kesänä. Aitta laitettiin kesäkuntoon kevätjuhlaviikolla. Vuodevaatteet eli rekipeitto, olkipatjat ja tyynyt tuuletettiin. Seinät ripsuttiin ja lattia luututtiin. Lattialle otettiin aitan orrelta pieni matto. Siivouksen lopuksi teki mieli laittaa luonnonkukkia maljakkoon. Toukokuun lopussa pihapiirissä ei ollut juuri valinnanvaraa. Niinpä toimme aittaan tuomenoksia. Alkuillasta ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyvälle. Ennen yötä ne oli pakko nostaa ulos.
Nukuin Inken kanssa yhteisessä puusängyssä yhteisen rekipeiton alla. Rekipeitossa oli toinen puoli lampaankarvaa ja toinen puoli äitimme kutomaa villakangasta. Peitto oli käytännöllinen. Se soveltui talvipakkasella hevosen rekeen ja kesällä aittapeitoksi.
Joskus joku kavereista oli tulossa Inken ja minun lisäksi aittaan nukkumaan. Tuolloin tarvittiin kolmas nukkumapaikka. Puusänkyyn mahtui kyllä kolme nukkujaa vierekkäin, kun jokainen laittoi jalat samalla tavalla koukkuun. Aitassa oli kangaspäällysteinen puurunkoinen sohvasänky, jota meillä sanottiin seslongiksi. Se oli nukkumapaikaksi kova, mutta päätimme kokeilla, voisiko siinä nukkua. Sovimme, että se, joka pystyy nukkumaan seslongin päällä, on intialainen fakiiri.
Aitan ovessa oli iso lukko, joka oli meidän mielestä hankala käyttää. Avainkin oli noin 30 senttiä pitkä. Pidimme kuitenkin oven lukossa. Silloin saatoimme luottaa, etteivät kissaa isommat kulkijat pääse sisälle. Kissoille oli oven alareunassa kolo. Valitettavasti kissakoloa käyttivät alkukesästä itikat ja loppukesästä kärpäset. Kummatkin oppivat kiertämään nastoilla kiinnitettyjä kangaspalasia.
Aitassa oli mukava kuunnella sateen ropinaa. Siihen liittyi se positiivinen puoli, että saimme olla katon alla sateelta suojassa. Käytimme tätä positiivista ajattelua Inken kanssa myös ukkosella. Opettelimme keskittymään sisällä oloon salamoiden ja jyrinän pelkäämisen sijasta. Uskon saaneeni ”noista harjoituksista” perustan sille, että en pelkää ukkosta.
Luultavasti minun mielikuvitukseni oli parhaimmillaan noina kesäisinä iltoina, kun Inke ja minä “oltiin A:ta”. Se oli meidän kahden oma mielikuvitusmaailma, johon ei koskaan osallistunut ketään muita. Saatoimme jatkaa aiempia tarinoita tai keksiä uudet henkilöt. Päähenkilöt tekivät ja saivat monenlaista, mitä me juuri ja juuri osasimme kuvitella ja haaveilla. Ehkä noissa kuvitelmissa oli samoja aineksia kuin tämän päivän tyttöjen Barbie-leikeissä.
Muistan, miten meillä oli yhtenä iltana taas ollut Inken kanssa hyvät yhteiset jutut. Pohdimme, voiko kahdella ihmisellä olla myös yhteiset ajatukset. Voisiko tuollainen pisimmälle vietynä johtaa siihen, että kahdelta tyynyltä nousee yhteinen uni? Kukaan ei ole vielä ratkaissut tuota pohdintaani.
Konkreettisempaa vaihtelua aittailtoihin saatiin lähikirjastosta. Luimme lainakirjoja niin myöhään, kuin hämärtyvässä illassa suinkin näki. Isä oli vähän sitä mieltä, että minä ja Inke saimme jo koulutyttöinä silmälasit nimenomaan hämärässä aitassa lukemisen vuoksi. Tosin silmälaseja alkoi noihin aikoihin olla myös aitattomien perheiden lapsilla. Joskus harvoin meillä oli markka rahaa. Sillä sai tuohon aikaan pussin Fazerin Parhaita. Jompi kumpi meistä pyöräili kauppaan ennen iltaa. Voin vieläkin tuntea vaihtelevan karkin maun ja rutinan suussani.
Vanhimmat veljeni Matti ja Tapani nukkuivat jossain vaiheessa yläkerran nukkumisaitassa. Kesäinen aittakausi sai aivan uusia ulottuvuuksia, kun Matti alkoi käydä Joensuussa seuroissa ja iltakylässä. Kun Matti palasi kotiin klo 23.15 linja-autolla, hänellä oli aitanportailla kiitollinen kuulijakunta. Matin kokemukset avasivat minulle uuden maailman: iso seurapaikka, uusia nimiä, uusia kyläpaikkoja, uusia tapoja viettää aikaa yhdessä. Vähitellen nuo kuulumiset toivat lukuisia lentopallopelejä ja nuotiokahveja myös meidän aitan taakse ja pihapiiriin.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys