Olen kirjoittanut Päivämieheen vuosikymmenien ajan. Välillä olen laatinut pyydettyjä seurauutisia, välillä olen lähettänyt Perhepeiliin tai Pysäkkiin omia pohdintojani. Kirjoittaminen on ollut mukava tapa kertoa myös uskosta.
Vuosi sitten huomasin Päivämiehessä ilmoituksen, jolla haettiin uusia blogisteja. Tehtävä tuntui mielenkiintoiselta, vaikka en tuolloin ollut kirjoittanut enkä lukenut yhtään blogia. En osannut hahmottaa, mikä ero esimerkiksi Pysäkki-kirjoituksella ja blogilla on.
Viime vuoden lopulla aloittelin blogia, nyt olen sitä päättämässä. Tiedän syynkin: tuntuu, että sanat ovat loppumassa. Aikanaan minua neuvottiin, että kun kirjoittaa, teksti kannattaa kohdentaa jollekin todennäköiselle lukijalle.
Koen, että blogissa tuo vanha neuvo todennäköisestä lukijasta ei toimi. Päivämiehen paperilehteen kirjoittaessa pystyin näkemään kirjoitusteni lukijoita seuroissa ja muissa tapahtumissa. Joskus sain ripauksen palautettakin.
Minulle blogiin kirjoittaminen on ollut kasvotonta. Olen saanut vain vähän tietoa edes siitä, että joku on lukenut tekstini. En tosin ole Facebookissa enkä muisssa somen kanavissa näkemässä kasvoja tai peukkuja.
En kuitenkaan jätä tätä blogistin tehtävääni palautteen puutteen vuoksi enkä erityisen pettyneenä. En vain tiedä, kenelle osoittaisin kirjoitukseni tällä kanavalla. Luultavasti juuri siksi minun on ollut vaikea löytää näkymättömiä lukijoita palvelevia aiheita.
Uskon, että jokainen blogisti kokee tämän tehtävän omalla tavallaan. Tein keväällä kirja-arvion aikaisempia blogeja ja blogisteja käsittelevästä kirjasta Hyvä että kerroit. Blogitekstejä elämästä, uskosta ja toivosta. Oli mukava lukea kirja ja huomata, kuinka myönteisesti blogistit kuvasivat tehtäväänsä. Myös teksteistä välittyi hyvin positiivinen näkymä.
Uskon, että uusia innokkaita blogisteja löytyy. Toivon myös, että mahdollisimman moni entisistä jatkaisi tehtävässä.
Lähetän värikkäät syksyn terveiset Päivämiehen verkkolehden lukijoille.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys