Olen nousemassa junaan Tikkurilan asemalla. Minulla on paikkalippu vaunun toiseen kerrokseen. Juna on täysi ja matkalaukku pitäisi saada nostetuksi tavarahyllylle.
– Voinko auttaa nostamaan laukun? nuori miesääni kysyy takanani.
– Oikein mielellään, vastaan kiitollisena.
Pian junamatkan jälkeen olen menossa luentotilaisuuteen, joka pidetään yliopistolla. Kysyn naulakon luona rupattelevilta opiskelijoilta, missä auditorio on.
– Auditorio on toisessa kerroksessa. Minä voi tulla näyttämään, opiskelijatyttö vastaa iloisesti ja lähtee nousemaan portaita.
Noita mukavia, hieman yllättäviäkin kokemuksia yhdistää random-mummous. Löysin tuon mainion käsitteen Lasten polku -lehden maaliskuun numerosta. Samalla tunnistin siitä itseni. Olen noille nuorille ”tuntematon, vanhempi ihminen eli kuka tahansa”. Olen iloinen kohdatessani avuliaita randomnuoria!
Onneksi randomihmisen etuja voi saada vähän nuorempanakin. Olin vuonna 2007 työhön liittyvällä matkalla Japanissa. Osakan lentokentältä piti päästä Kiotoon. En osannut japania, mutta osasin olla apua tarvitsevan näköinen. Valtavasta väkimäärästä yksi ihminen pysähtyi viereeni ja neuvoi kädestä pitäen. Sain ostettua lipun lentokenttäjunaan, shuttleen ja pääsin elämäni nopeimpaan junakyytiin.
Junamatka päättyi Kioton rautatieasemalle, joka on yli puoli kilometriä pitkä. Olin ihmeissäni, sillä hotellin piti olla lähellä asemaa. Kaivoin hotellivarauksen laukusta ja näytin sitä yhdelle ystävällisen näköiselle nuorehkolle miehelle. Hän esitti viittoen ja ilmeellään, että voi lähteä viemään minut hotellille. Olin tuolle tuntemattomalle oppaalle enemmän kuin kiitollinen. Onneksi hän ei kulkenut ohi!
Kun minä aikoinaan muutin opiskelemaan Tampereelle, ihmettelin ohikulkemista. Kaduilla ja liikennevälineissä liikkui paljon ilmeettömiä ihmisiä. Iloista puhetta ja tervehtimisiä kuuli lähinnä koululaisten ja nuorten porukoista. En tietenkään odottanut, että joku olisi tervehtinyt minua, koska en tuntenut juuri ketään uudella paikkakunnalla. Minun piti sopeutua paikalliseen käytäntöön ja siihen, ettei tuntemattomien keskellä ollut kannattelevia käsiä.
Vaikka en itse käytä Facebookia, Instagramia tai muita jatkuvaa päivitystä vaativia sosiaalisen median palveluita, olen miettinyt, eletäänkö somessa kuten isossa kaupungissa, ohikulkien. Sosiaalisessa mediassa voi halutessaan seurata satojen, jopa tuhansien ihmisten arkielämää, todellisia tai väärennettyjä kuvia ja sijaintitietoja lähes reaaliajassa. Uskallan ajatella, että osa seurattavista on randomhenkilöitä eli keitä tahansa. Randomhenkilöiden kanssa vuorovaikutus voi toki yllättää myönteisesti, kuten minulle on random-mummona käynyt, mutta monesti yllätys saattaa olla kielteinen, koska ei tarvitse välittää tuntemattoman kokemuksista.
Somen vaikutuksesta myös kotona voidaan kulkea toisten perheenjäsenten ohi. Istutaan ehkä samassa huoneessa, mutta ollaan toisten tavoittamattomissa. Kuulin kerran seuraavanlaisen tapauksen.
Perheen isällä oli asiaa koulupojalle, joka istui samassa huoneessa. Isä sanoi pojan nimen useita kertoja, mutta poika ei vastannut, vaikka istuu parin metrin päässä. Isä ajatteli, että minäpä soitan pojalle. Puhelimen ääneen poika on tähän asti reagoinut nopeasti. Pojan puhelin hälytti useita kertoja ja ilmoitti lopulta: Tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä. Poika nousi ja käveli isänsä ohi huoneeseensa.
Mietin, oliko poika sananmukaisesti muissa maailmoissa? Haluaako poika oikeasti heittäytyä tuntemattomaksi vai eikö kotiväki vain mahdu uuteen elämänpiiriin?
Varmasti monissa kodeissa on sovittu netin käytön pelisäännöistä. Mielestäni hyviin käytöstapoihin kuuluu, ettei kännykkää räplätä kylässä, ruokapöydässä tai toisten kanssa jutellessa. On kaikkien yhteinen asia huolehtia, ettemme tule randomeiksi läheisille ihmisille.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys