JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Randomina maailmalla ja kotona

7.6.2019 6.33

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190607063300

Olen nou­se­mas­sa ju­naan Tik­ku­ri­lan ase­mal­la. Mi­nul­la on paik­ka­lip­pu vau­nun toi­seen ker­rok­seen. Juna on täy­si ja mat­ka­lauk­ku pi­täi­si saa­da nos­te­tuk­si ta­va­ra­hyl­lyl­le.

– Voin­ko aut­taa nos­ta­maan lau­kun? nuo­ri mie­sää­ni ky­syy ta­ka­na­ni.

– Oi­kein mie­lel­lään, vas­taan kii­tol­li­se­na.

Pian ju­na­mat­kan jäl­keen olen me­nos­sa lu­en­to­ti­lai­suu­teen, joka pi­de­tään yli­o­pis­tol­la. Ky­syn nau­la­kon luo­na ru­pat­te­le­vil­ta opis­ke­li­joil­ta, mis­sä au­di­to­rio on.

– Au­di­to­rio on toi­ses­sa ker­rok­ses­sa. Minä voi tul­la näyt­tä­mään, opis­ke­li­ja­tyt­tö vas­taa iloi­ses­ti ja läh­tee nou­se­maan por­tai­ta.

Noi­ta mu­ka­via, hie­man yl­lät­tä­vi­ä­kin ko­ke­muk­sia yh­dis­tää ran­dom-mum­mous. Löy­sin tuon mai­ni­on kä­sit­teen Las­ten pol­ku -leh­den maa­lis­kuun nu­me­ros­ta. Sa­mal­la tun­nis­tin sii­tä it­se­ni. Olen noil­le nuo­ril­le ”tun­te­ma­ton, van­hem­pi ih­mi­nen eli kuka ta­han­sa”. Olen iloi­nen koh­da­tes­sa­ni avu­li­ai­ta ran­dom­nuo­ria!

On­nek­si ran­do­mih­mi­sen etu­ja voi saa­da vä­hän nuo­rem­pa­na­kin. Olin vuon­na 2007 työ­hön liit­ty­väl­lä mat­kal­la Ja­pa­nis­sa. Osa­kan len­to­ken­täl­tä piti pääs­tä Ki­o­toon. En osan­nut ja­pa­nia, mut­ta osa­sin ol­la apua tar­vit­se­van nä­köi­nen. Val­ta­vas­ta vä­ki­mää­räs­tä yk­si ih­mi­nen py­säh­tyi vie­ree­ni ja neu­voi kä­des­tä pi­tä­en. Sain os­tet­tua li­pun len­to­kent­tä­ju­naan, shut­t­leen ja pää­sin elä­mä­ni no­peim­paan ju­na­kyy­tiin.

Ju­na­mat­ka päät­tyi Ki­o­ton rau­ta­tie­a­se­mal­le, joka on yli puo­li ki­lo­met­riä pit­kä. Olin ih­meis­sä­ni, sil­lä ho­tel­lin piti ol­la lä­hel­lä ase­maa. Kai­voin ho­tel­li­va­rauk­sen lau­kus­ta ja näy­tin sitä yh­del­le ys­tä­väl­li­sen nä­köi­sel­le nuo­reh­kol­le mie­hel­le. Hän esit­ti viit­to­en ja il­meel­lään, et­tä voi läh­teä vie­mään mi­nut ho­tel­lil­le. Olin tuol­le tun­te­mat­to­mal­le op­paal­le enem­män kuin kii­tol­li­nen. On­nek­si hän ei kul­ke­nut ohi!

Kun minä ai­koi­naan muu­tin opis­ke­le­maan Tam­pe­reel­le, ih­met­te­lin ohi­kul­ke­mis­ta. Ka­duil­la ja lii­ken­ne­vä­li­neis­sä liik­kui pal­jon il­meet­tö­miä ih­mi­siä. Ilois­ta pu­het­ta ja ter­veh­ti­mi­siä kuu­li lä­hin­nä kou­lu­lais­ten ja nuor­ten po­ru­kois­ta. En tie­ten­kään odot­ta­nut, et­tä joku oli­si ter­veh­ti­nyt mi­nua, kos­ka en tun­te­nut juu­ri ke­tään uu­del­la paik­ka­kun­nal­la. Mi­nun piti so­peu­tua pai­kal­li­seen käy­tän­töön ja sii­hen, et­tei tun­te­mat­to­mien kes­kel­lä ol­lut kan­nat­te­le­via kä­siä.

Vaik­ka en it­se käy­tä Fa­ce­boo­kia, Ins­tag­ra­mia tai mui­ta jat­ku­vaa päi­vi­tys­tä vaa­ti­via so­si­aa­li­sen me­di­an pal­ve­lui­ta, olen miet­ti­nyt, ele­tään­kö so­mes­sa ku­ten isos­sa kau­pun­gis­sa, ohi­kul­kien. So­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa voi ha­lu­tes­saan seu­ra­ta sa­to­jen, jopa tu­han­sien ih­mis­ten ar­kie­lä­mää, to­del­li­sia tai vää­ren­net­ty­jä ku­via ja si­jain­ti­tie­to­ja lä­hes re­aa­li­a­jas­sa. Us­kal­lan aja­tel­la, et­tä osa seu­rat­ta­vis­ta on ran­dom­hen­ki­löi­tä eli kei­tä ta­han­sa. Ran­dom­hen­ki­löi­den kans­sa vuo­ro­vai­ku­tus voi toki yl­lät­tää myön­tei­ses­ti, ku­ten mi­nul­le on ran­dom-mum­mo­na käy­nyt, mut­ta mo­nes­ti yl­lä­tys saat­taa ol­la kiel­tei­nen, kos­ka ei tar­vit­se vä­lit­tää tun­te­mat­to­man ko­ke­muk­sis­ta.

So­men vai­ku­tuk­ses­ta myös ko­to­na voi­daan kul­kea tois­ten per­heen­jä­sen­ten ohi. Is­tu­taan eh­kä sa­mas­sa huo­nees­sa, mut­ta ol­laan tois­ten ta­voit­ta­mat­to­mis­sa. Kuu­lin ker­ran seu­raa­van­lai­sen ta­pauk­sen.

Per­heen isäl­lä oli asi­aa kou­lu­po­jal­le, joka is­tui sa­mas­sa huo­nees­sa. Isä sa­noi po­jan ni­men usei­ta ker­to­ja, mut­ta poi­ka ei vas­tan­nut, vaik­ka is­tuu pa­rin met­rin pääs­sä. Isä ajat­te­li, et­tä mi­nä­pä soi­tan po­jal­le. Pu­he­li­men ää­neen poi­ka on tä­hän as­ti re­a­goi­nut no­pe­as­ti. Po­jan pu­he­lin hä­lyt­ti usei­ta ker­to­ja ja il­moit­ti lo­pul­ta: Ta­voit­te­le­maan­ne hen­ki­löön ei juu­ri nyt saa­da yh­teyt­tä. Poi­ka nou­si ja kä­ve­li isän­sä ohi huo­nee­seen­sa.

Mie­tin, oli­ko poi­ka sa­nan­mu­kai­ses­ti muis­sa maa­il­mois­sa? Ha­lu­aa­ko poi­ka oi­ke­as­ti heit­täy­tyä tun­te­mat­to­mak­si vai ei­kö ko­ti­vä­ki vain mah­du uu­teen elä­män­pii­riin?

Var­mas­ti mo­nis­sa ko­deis­sa on so­vit­tu ne­tin käy­tön pe­li­sään­nöis­tä. Mie­les­tä­ni hy­viin käy­tös­ta­poi­hin kuu­luu, et­tei kän­nyk­kää räp­lä­tä ky­läs­sä, ruo­ka­pöy­däs­sä tai tois­ten kans­sa ju­tel­les­sa. On kaik­kien yh­tei­nen asia huo­leh­tia, et­tem­me tule ran­do­meik­si lä­hei­sil­le ih­mi­sil­le.

LiisaHuusko
Olen leiponut niin kauan kuin muistan. Aloitin leipomisen varpaillaan kurottaen. Sen jälkeen sekä leipomista että kurottelua jatkui monen vuosikymmenen ajan. Nyt molemmat ovat asettuneet pieniin kotitarpeisiin. Minulla on kokemusta työelämästä, työelämän ulkopuolelta ja siltä väliltä. Nykyarjessa mietin monenlaisia asioita eri näkökulmista ja eri aikajänteillä. Yritän säästää voimia pahan päivän varalle. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: liisaelina.huusko(at)gmail.com
3.12.2024

Heidän edellään kulkee tien aukaisija, he raivaavat tiensä, murtautuvat portista ja lähtevät. Heidän kuninkaansa kulkee edellä, Herra johtaa heitä. Miika 2:13

Viikon kysymys