Olen pa­luu­muut­ta­nut lap­suu­den­ko­tii­ni. Is­tun äi­ti­ni kans­sa keit­ti­ön ik­ku­nan ää­res­sä. äi­ti to­te­aa:

– Täl­lä pi­hal­la on ol­lut hyvä mi­nun las­ten ja nyt myös las­ten­las­ten tou­hu­ta. Ik­ku­nas­ta voi seu­ra­ta las­ten te­ke­mi­siä.

– Mi­nä­kin saa­tan unoh­tua kat­so­maan lap­si­a­ni. Ajat­te­len hei­tä yh­des­sä ja erik­seen. Jos­kus olen poh­ti­nut, voi­vat­ko lap­set tun­tea mi­nun kat­see­ni ja kan­ta­vat aja­tuk­se­ni. Voi­ko aja­tuk­sen voi­mal­la kan­nus­taa? ky­syn äi­dil­tä.

– Minä us­kon, et­tä voi. Var­mas­ti lap­set ko­ke­vat, et­tä sinä ha­lu­at kan­taa ja aut­taa hei­tä ja olet omie­si puo­lel­la, äi­ti vas­taa.

Tut­tu kä­si­työ­läi­nen puo­les­taan sa­noo, et­tä mat­toi­hin voi ku­toa läm­pi­miä aja­tuk­sia. Täl­lai­sil­la ma­toil­la voi hä­nen mu­kaan­sa muis­taa lä­hei­siä tai on­ni­tel­la vie­raam­pi­a­kin. Pe­rin­tö­kan­gas­puut ovat han­ka­las­sa va­ras­tos­sa, jo­ten so­vel­lan ma­ton­ku­to­jan te­o­ri­aa ko­ti­as­ka­rei­siin. Säm­py­lät ja pul­lat saa­vat sit­koa mu­ka­vis­ta miet­teis­tä. Ve­to­ket­jun vaih­ta­mi­nen on vä­lit­tä­mis­tä. Ko­ti­par­tu­rin sak­set ke­ven­tä­vät kuor­mia.

Sit­ten mi­nun elä­mää­ni tu­lee vai­kei­ta vuo­sia. Sai­rau­det ja mo­net ko­et­te­le­muk­set vie­vät voi­ma­va­rat ja tyh­jen­tä­vät va­ra­voi­mat. Syö­pä­leik­ku­ri vie hiuk­set kuor­mia ke­ven­tä­mät­tä. Läm­pi­mät ja kan­ta­vat aja­tuk­set käy­vät vä­hiin. Ky­syn hil­jaa mie­les­sä­ni: Huo­maa­ko­han ku­kaan, et­tä minä tar­vit­si­sin kan­nat­te­lua? Osai­sin­ko ot­taa vas­taan, jos joku osoit­tai­si myö­tä­tun­toa?

Ku­luu vuo­sia. Vä­hi­tel­len oma tun­to­ais­ti al­kaa pa­lau­tua; jak­san aja­tel­la myös mui­den ti­lan­net­ta. Saa­tan seu­ra­pen­kis­sä py­säh­tyä ajat­te­le­maan edes­sä­ni is­tu­via ih­mi­siä. Mie­tin, mi­tä­hän heil­le kuu­luu. Tun­te­vat­ko he mi­nun myö­tä­e­lä­mi­se­ni? Voin­ko tu­kea ja kan­taa hei­tä aja­tuk­sen kaut­ta, kun mi­nul­la ei nyt ole voi­mia ei­kä ym­mär­rys­tä teh­dä mi­tään muu­ta? Voi­si­ko di­a­ko­ni­a­työ ol­la näin mo­ni­muo­tois­ta? Voin­ko toi­mia lä­him­mäi­se­nä kan­ta­mal­la toi­sia aja­tuk­sis­sa­ni?

Pää­tän ko­et­taa. Lä­he­tän kan­ta­van aja­tuk­se­ni si­nul­le...

...isä, joka olet täl­lä ker­taa tul­lut seu­roi­hin kou­lu­lais­ten kans­sa; eh­kä äi­ti on ko­to­na sai­rai­den luo­na;

...keit­ti­ö­vuo­ros­sa ole­va, joka har­mit­te­let, kun juus­to­pa­ket­ti unoh­tui ko­tiin;

...pu­hu­ja­vuo­ros­sa ole­va ja si­nun per­hee­si;

...uu­pu­neen nä­köi­nen seu­ra­vie­ras, joka olet tul­lut seu­roi­hin, kos­ka toi­vot vah­vis­tus­ta us­kol­le­si.

Yh­te­nä sun­nun­tai­na saan sa­not­tua myö­tä­e­lä­vän aja­tuk­se­ni ää­neen. Tut­tu suur­per­heen äi­ti sa­noo ve­det sil­mis­sä:

– On loh­dul­lis­ta kuul­la, et­tä joku huo­maa.

äi­ti­ni vii­mei­se­nä ke­vää­nä is­tum­me hä­nen keit­ti­ös­sään. äi­ti to­te­aa:

– Mi­nun elä­män­teh­tä­vä­ni on ol­lut hoi­taa. Olen hoi­ta­nut lap­sia, eläi­miä ja van­hus­ta. Nyt vii­mei­sek­si olen hoi­ta­nut it­se­ä­ni. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olen ol­lut se kaik­kein vai­kein hoi­det­ta­va. Olen ol­lut vaa­ti­va ja tyy­ty­mä­tön. Mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta ajat­te­len, et­tä it­se­ään­kin pi­tää hoi­taa ja pi­tää hoi­ta­mi­sen ar­voi­se­na. Pi­tää ol­la it­sen­sä kans­sa kär­si­väl­li­nen ja kan­nus­ta­va.

äi­ti­ni roh­kai­se­ma­na lä­he­tän it­sel­le­ni kan­ta­van aja­tuk­sen: Lii­sa, olet ihan hyvä täl­lai­se­na. Tuon aja­tuk­sen tur­vin lu­pau­dun kir­joit­ta­maan blo­gia Päi­vä­mie­heen.