Mitä ta­pah­tuu, kun blo­gi­kir­joit­ta­jal­le is­kee tyh­jän pa­pe­rin kam­mo ja sa­ma­nai­kai­ses­ti tu­lee vä­li­ai­kai­nen suma töi­den kans­sa? Se­kaan voi heit­tää vie­lä kroo­ni­sen muis­ta­mat­to­muu­den, jo­hon ei tun­nu ole­van avuk­si edes huu­to­mer­keil­lä ja KEP­PI­KIR­JAI­MIL­LA lai­te­tut muis­tu­tuk­set työ­ka­len­te­rin si­vuil­le. Var­maan ar­vaat­te­kin, mut­ta pa­laan seu­rauk­siin het­ken ku­lut­tua.

Täy­tyy kyl­lä tun­nus­taa, et­tä täl­lä ker­taa tyh­jän pa­pe­rin kam­mo ei is­ke­nyt ai­van heti. Tut­tuun ta­paan työs­ken­te­ly al­koi vii­me het­ken pa­nii­kin val­las­sa älyt­ty­ä­ni, et­tä leh­teen tu­le­va teks­ti oli­si pi­tä­nyt pa­laut­taa edel­li­sel­lä vii­kol­la, lo­man ai­ka­na. Ja on­nek­si sain maa­nan­tai­na töi­hin men­nes­sä­ni mie­les­tä­ni lois­ta­van ide­an ai­hees­ta! Il­lal­la aloin työs­tää ai­het­ta…

Ja jat­koin sitä seu­raa­va­na päi­vä­nä. Ja sitä seu­raa­va­na. Teks­tiä tuli näp­päi­mis­tös­tä tul­vi­mal­la, ai­he laa­je­ni mel­kein pie­nen ro­maa­nin mit­tai­sek­si (mu­ka­na vä­hän kir­jal­lis­ta lii­oit­te­lua). Ta­ju­sin nel­jän­te­nä päi­vä­nä, et­tä jo­tain muu­ta täy­tyy kek­siä, täs­tä ei pa­ra­ne jat­kaa.

Sii­nä koh­dal­la is­ki val­kea tyh­jyys etee­ni. Mie­len lai­doil­ta ei ker­ta kaik­ki­aan ai­em­man vuo­da­tuk­sen jäl­keen tul­lut mi­tään, jo­hon oli­si voi­nut tart­tua. Yri­tin yh­tä ai­het­ta ja pun­ner­sin toi­sen kim­pus­sa, kol­mas ete­ni ot­si­kon ta­sol­le. Tur­hau­duin yrit­tä­es­sä­ni työs­tää eri ai­hei­ta, kun jo­kai­nen niis­tä joh­ti um­pi­ku­jaan. Pää­tin jät­tää aja­tuk­set het­kek­si le­pää­mään. Ja täs­sä koh­das­sa se ta­pah­tui: koh­ta­lo­kas unoh­dus, koko blogi unoh­tui mie­les­tä­ni.

Sa­mal­la ta­val­la kuin blo­gi­teks­tiä miet­ties­sä­ni tur­hau­dun vä­lil­lä myös ole­mi­see­ni ja elä­mi­see­ni. Näin käy useim­mi­ten sil­loin, kun huo­maan ar­jes­sa­ni, et­tä ai­ka ja voi­mat ei­vät enää rii­tä asi­ois­ta huo­leh­ti­mi­seen, saa­ti niis­tä naut­ti­mi­seen. Te­ki­si mie­li unoh­taa kaik­ki pro­jek­tit, joi­ta on it­sel­leen haa­li­nut ja aloit­taa puh­taal­ta pöy­däl­tä.

Jos­ta­kin syys­tä olen tänä ke­vää­nä kek­si­nyt it­sel­le­ni eri­tyi­sen pal­jon eri­lai­sia pro­jek­te­ja. Jo­kai­nen niis­tä yk­si­nään tuot­taa mi­nul­le iloa. Nau­tin löy­tä­es­sä­ni viu­lus­ta­ni jo­tain tu­tuk­si me­lo­di­ak­si tun­nis­tet­ta­vaa tai juos­tes­sa­ni vaa­len­neis­sa ke­vä­til­lois­sa kun­toa kas­vat­ta­mas­sa ja pää­tä tyh­jen­tä­mäs­sä. Olen myös kiin­nos­tu­nut pää­sy­ko­e­ma­te­ri­aa­li­ni ai­heis­ta, vaik­ka vä­lil­lä vaa­tii eri­tyis­tä sin­nik­kyyt­tä saa­da sil­mät py­sy­mään au­ki työ­päi­vän jäl­keen jat­ka­es­sa­ni luku-urak­kaa.

Nau­tit­ta­vik­si tar­koi­te­tut haas­teet muut­tu­vat kui­ten­kin hel­pos­ti vel­vol­li­suuk­sik­si, kun nii­tä on lii­kaa tai nii­tä ei pys­ty lait­ta­maan tär­keys­jär­jes­tyk­seen. Mo­nes­ti vel­vol­li­suuk­sik­si muut­tu­neet asi­at är­syt­tä­vät miel­tä­ni niin, et­tä se hei­jas­tuu myös lä­hi­pii­rii­ni. En eh­di tai jak­sa ol­la ai­dos­ti läs­nä myös­kään heil­le tai hei­dän kans­saan. Yleen­sä tä­män ta­ju­a­mi­nen on saa­nut mi­nut vii­meis­tään poh­ti­maan, mis­sä vika ja mitä asi­al­le voi­si teh­dä.

Useim­mi­ten huo­maan syyn tur­hau­tu­mi­see­ni ja sitä kaut­ta är­ty­myk­see­ni löy­ty­vän hy­vin lä­hel­tä omaa ne­nän­pää­tä­ni. Syy, joka useim­mi­ten on se, et­tä alan huo­maa­mat­ta­ni nos­taa ta­voi­te­ri­maa yhä kor­ke­am­mal­le. On tie­ten­kin luon­nol­lis­ta, et­tä tai­to­jen kart­tu­es­sa myös ta­voit­teet nou­se­vat, mut­ta jat­ku­va täh­tiin kur­kot­te­lu al­kaa en­nen pit­kää vä­syt­tää. It­sel­le­ni on ol­lut tänä vuon­na tär­ke­ää, et­tä viu­luo­pet­ta­ja­ni on toi­si­naan vuo­den ku­lu­es­sa pa­laut­ta­nut mie­lee­ni sen al­ku­pe­räi­sen ta­voit­teen, jon­ka syk­syl­lä soit­ta­mis­ta aloit­ta­es­sa­ni it­sel­le­ni ase­tin. Ja ta­voi­te ei sil­loin suin­kaan ol­lut se, et­tä soit­tai­sin vuo­den lo­pus­sa kuin Pek­ka Kuu­sis­to!

Py­säh­ty­mi­ses­tä ja poh­ti­mi­ses­ta on seu­ran­nut useim­mi­ten se, et­tä har­ras­tuk­siin on taas syt­ty­nyt se ki­pi­nä, jon­ka vuok­si nii­tä alun pe­rin olen al­ka­nut teh­dä­kin. Te­ke­mi­sen ilo taas on tuot­ta­nut hy­vää miel­tä, joka on kan­ta­nut elä­män muil­le­kin osa-alu­eil­le. Elä­mä on tun­tu­nut omal­ta ja hal­lit­ta­val­ta.

Omien ta­voit­tei­den poh­ti­mi­nen on useim­mi­ten koh­dal­la­ni tar­koit­ta­nut nii­den ma­dal­ta­mis­ta: tämä riit­tää täs­sä ti­lan­tees­sa, olen on­nis­tu­nut kyl­lin hy­vin. Sik­si tar­vit­sen vä­lil­lä tau­ko­ja. Voi­sin mel­kein kir­joit­taa täs­tä­kin ka­len­te­riin, niil­lä kep­pi­kir­jai­mil­la taas, muis­tu­tuk­sen it­sel­le­ni.