Vapaapäivien viime hetkillä istuin taas sohvallani, ajatukset pyörähtelivät laiskasti tulevan viikon tunneissa ja menneessä syksyssä. Kertasin onnistumisia ja epäonnistumisia, pohdin mitä niistä olen oppinut. Olenko muistanut iloita tarpeeksi, kun kaikki on mennyt hyvin? Olenko ottanut opikseni vastoinkäymisistä, vaikka ne ovat olleetkin pieniä? Olenko halunnut muuttaa ajatuksiani ja toimintaani, kun siihen on ollut tarvetta ja tilaisuus?
Ulkona pimeässä loistaa valoneliö, ikkuna toiseen kotiin. Siellä asuu vieraan maan väkeä, heitä jotka ovat joutuneet jättämään taakseen oman tutun elämänsä. Lähtemään tänne, jossa monet asiat ovat vieraita ja tavat outoja. Mietin, miten itse osaisin suhtautua sellaiseen tilanteeseen, jos se tulisi kohdalleni. Osaisinko luopua mukavuuksista, jotka tuntuvat itsestään selviltä? Osaisinko aloittaa uuden elämän ja sopeutua vieraaseen kulttuuriin? Miltä minusta tuntuisi, mitä ajattelisin?
Jumala
Anna tarpeeksi.
älä liikaa surua, joka musertaa alleen.
Yksinäisyyttä, joka saa kodin tuntumaan vankilalta.
Tuskaa maailman kärsimyksestä
johon minulla ei ole riittävästi keinoja auttaakseni kaikkia.
Luuloa, että voisin auttaa kaikkia.
älä niin paljon onnea, että se sulkisi sydämeni osattomilta.
Anna iloa
toivoa
rakkautta
hyvyyttä.
Että tekisin mielelläni sen, mikä on osani.
Luottaisin, että vielä kannattaa tehdä työtä huomisen eteen.
Huomaisin, että nurjamielisten ja kivistenkin kasvojen takana on lähimmäinen.
Antaisin anteeksi. Useammin, helpommin, nopeammin. Pyytämättä.
Anna lahjanasi se, mikä minulle nyt riittää.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys