Tie­dän, et­tä lai­toin sen tä­hän hyl­lyn­kul­mal­le. Sik­si lai­toin, et­tä löy­täi­sin sen, kos­ka yleen­sä säi­ly­tän sitä muu­al­la. Muis­tan vie­lä kä­des­sä­ni ol­leen ke­vey­den tun­teen, kun las­kin sen sor­mis­ta­ni. Mut­ta ei­pä nyt vain ole, mis­tä ot­taa.

Kä­ve­len kul­man taak­se, pa­laan ta­kai­sin ja toi­von, et­tä se oli­si il­mes­ty­nyt ha­lut­tuun paik­kaan. Ei ole.

Seu­raa kiih­ke­än et­sin­nän vai­he, jon­ka tun­to­merk­ke­jä on li­sään­ty­vä ta­va­ra­vyö­ry pe­räs­sä­ni ja yhä epä­toi­voi­sem­mak­si käy­vä mie­li. Mis­sä se on, MIS­Sä se on, mis­sä se ON?

Täl­lai­nen ti­lan­ne on mi­nul­le tut­tu jut­tu. Et­sin­tä päät­tyy joko on­nel­li­seen jäl­leen­nä­ke­mi­seen tai sen to­te­a­mi­seen, et­tä ka­do­tet­tu asia on pää­ty­nyt paik­kaan ni­mel­tä huk­ka.

Tun­nus­tan ole­va­ni ha­ja­mie­li­nen. Mi­nul­ta vaa­tii vä­lil­lä tie­tois­ta pon­nis­te­lua toi­mia ar­jes­sa jär­jes­tel­mäl­li­ses­ti. Kuu­lun nii­hin ih­mi­siin, jot­ka nou­se­vat te­ke­mään jo­tain asi­aa ja pe­ril­le pääs­tes­sään miet­ti­vät, mik­si ovat siel­lä. Tai jot­ka löy­tä­vät hius­ten­kui­vaa­jan il­ta­päi­väl­lä jää­kaa­pis­ta. Tä­män vuok­si olen ra­ken­ta­nut it­sel­le­ni ru­tii­nien ver­kos­ton, jol­la hel­po­tan elä­mää­ni. On huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­paa sel­viy­tyä aa­mui­sin töi­hin, kun tie­tää, et­tä au­ton avai­met löy­ty­vät mel­koi­sel­la var­muu­del­la ta­kin tas­kus­ta ei­kä jon­kun pöy­dän kul­mal­ta.

Useim­mi­ten ha­lu­tut ta­va­rat löy­ty­vät ajan kans­sa, mo­nes­ti hy­vin nu­ku­tun yön jäl­keen. Toi­si­naan huk­kaan pää­tyy jo­tain, mitä ei kos­kaan enää saa ta­kai­sin. Osa niis­tä pai­nuu myös unoh­duk­sen ver­hon taak­se, niin et­tei nii­tä osaa kai­va­ta­kaan, joi­ta­kin asi­oi­ta muis­te­lee vie­lä vuo­sien pääs­tä ja toi­voo, et­tä oli­si pi­tä­nyt niis­tä pa­rem­paa huol­ta. Kai­va­tut asi­at ovat useim­mi­ten nii­tä, joi­hin si­säl­tyy tun­ne­pi­toi­sia hy­viä muis­to­ja. Niis­tä tai niil­tä on saa­nut tu­kea ja voi­maa, iloa ja ener­gi­aa.

Ka­don­nei­den ja kai­vat­tu­jen asi­oi­den lis­tal­la­ni on pari tär­ke­ää esi­net­tä, esi­mer­kik­si rip­pi­lah­jak­si saa­tu koru. Sain sen kum­mi­tä­dil­tä­ni lah­jak­si ja sii­hen liit­tyi kris­til­li­sen sym­bo­lii­kan ohel­la tär­ke­ä­nä myös aja­tus lah­jan an­ta­jas­ta ja vah­vis­tu­nut ai­kui­suu­den ko­ke­mus. Nyt koru on iäk­si me­ne­tet­ty, se le­vät­köön rau­has­sa lap­suu­den­ko­ti­ni jon­kin vie­mä­ri­put­ken mut­kas­sa.

Eri­tyi­ses­ti kai­paan kui­ten­kin tiet­ty­jä ih­mi­siä, jois­ta olen jou­tu­nut eroon tah­to­mat­ta­ni, elä­män­ti­lan­tei­den muu­tos­ten ja vä­li­mat­ko­jen seu­rauk­se­na. Ih­mi­siä, joi­den kans­sa olen ja­ka­nut huo­let­to­mien hy­vien het­kien nau­rut ja va­ka­vas­ti poh­ti­nut elä­män kum­mal­li­sia kie­mu­roi­ta. Toi­von mie­les­sä­ni, et­tä jos­pa oli­sim­me­kin täl­lä het­kel­lä vain eros­sa toi­sis­tam­me, em­me ka­don­neet ko­ko­naan toi­sil­tam­me.

Ja on­nek­si van­ho­jen ys­tä­vien et­si­mi­nen ja löy­tä­mi­nen ei ole ny­kyi­sin ol­len­kaan niin haas­ta­vaa kuin vaik­ka­pa sen sor­muk­sen, jon­ka lai­toin vää­rän hyl­lyn vää­räl­le kul­mal­le ves­san hyl­ly­kös­sä. In­ter­ne­tin ih­meel­li­ses­tä maa­il­mas­ta useim­mat ih­mi­set löy­ty­vät no­pe­as­ti, ai­kaa et­si­mi­seen ei yleen­sä tar­vit­se tuh­la­ta mon­taa mi­nuut­tia, et­tä jo­tain tie­toa ha­e­tus­ta hen­ki­lös­tä löy­tyy. Ja usein huo­maa, et­tä ys­tä­vän yh­teys­tie­dot ovat säi­ly­neet sa­ma­na, ei tar­vit­se muu­ta kuin ke­rä­tä roh­keu­ten­sa ja ot­taa yh­teyt­tä: ”Hei, mitä si­nul­le kuu­luu ny­ky­ään?”

Tie­ten­kin se sor­mus­kin löy­tyi, kol­man­te­na päi­vä­nä ka­to­a­mi­sen­sa jäl­keen, kun olin en­sin le­väyt­tä­nyt ta­lou­te­ni ta­sot täy­teen niil­le kuu­lu­ma­ton­ta ro­jua ja luul­lut pen­ko­nee­ni läpi kaik­ki mah­dol­li­set kät­köt. Ar­vaat­te var­maan, et­tä se löy­tyi sil­tä hyl­lyl­tä, jos­sa ta­val­li­ses­ti­kin sitä pi­dän, vä­li­ai­kais­ma­joi­tuk­ses­sa ol­leen ha­ju­ve­si­pak­kauk­sen ta­kaa.