Albumissamme on kuva, joka tuo voimakkaasti mieleen lapsuuteni sunnuntaiaamun. Isäni, maanviljelijä ammatiltaan, istuu pihakivellä siisti ruudullinen kauluspaita yllään. Sisaruksiani on kuvassa myös, joku nojaa koivunrunkoon, toisella on heinänkorsi kädessään. Tytöillä on pyhämekot yllään. Vähän taaempana nurmikolla istuu tuore vävypoika, mieheni. Hänellä näyttää olevan mukavat jutut meneillään appiukkonsa kanssa.
Taustalla, kapean polun toisella puolella, näkyy lapsuuskotini korkea kivijalka ja päätyseinä. Talon takaa pilkottavat punainen vanha aitta ja setäni navettarakennukset. Mummuni asui lapsuudessani juuri tässä talon päädyssä. Kesäisenä sunnuntaiaamuna hän piti ikkunaa auki. Radiosta kuului jumalanpalvelus ja kauniita virsiä. Jos kävelin mäkeä ylös etupihalle päin, kuului sama ohjelma talon toisessa päädyssä olevan kotini radiosta avoimen ikkunan kautta. Kun kävelin polkua eteenpäin setäni kotiin, jumalanpalvelus kuului radiosta sielläkin.
Lauantaina koti oli siivottu pyhää varten. äiti laittoi jopa ompelukoneen kuomun päälle pitsiliinan. Sunnuntaina puettiin ylle pyhävaatteet, vaikka oltiin kotosalla. Seuroihin päästiin harvoin pienestä maalaiskylästä. Kodissa oli kuitenkin sunnuntaisin pyhän tuntu.
Olen kiitollinen uskovaisille vanhemmilleni siitä, että he jaksoivat raskaan ja työntäyteisen elämän keskellä opettaa meille lapsille lepopäivän kunnioitusta ja muita kristillisiä perinteitä. Lapsuuskodin perintö oli taustana, kun omaa lepopäivän viettoa ison perheen keskellä aikoinaan rakensimme.
Kun lapset olivat pieniä, teimme sunnuntaisin yhdessä ruokaa puolisoni kanssa. Sitten hän lähti lähimetsään isolle kivelle pienten lasten kanssa. Sillä aikaa sain rauhassa valmistaa ruoan loppuun. Lempiruoka sunnuntaisin oli esimerkiksi mureke, jonka päällä oli sipulirenkaita.
Sunnuntaihin kuului myös pyhäkoulu ja seurat, jos niitä paikkakunnallamme oli eikä estettä sinne lähtemiseen ollut. Puettiin päälle siistimmät vaatteet.
– Minulla on seurahousut, riemuitsi poikamme.
Joskus piti kuitenkin istua pitkän pöydän ääreen ja jutella isompien lasten kanssa esimerkiksi juhlapyhien vietosta.
Omassa lapsuudessani pyhäpäivää vietti lepopäivänä lähes koko kylän väki. Nykyään sunnuntain merkitys on hämärtynyt yhteiskunnassamme. On unohtunut lepopäivän tuoma siunaus elämään. Töitä saatetaan tehdä sunnuntaisin samalla tavalla kuin arkipäivisinkin. Kaupat ovat auki. Lisäksi on lukemattomia harrastus- ja viihdetilaisuuksia, joissa on mahdollisuus viettää sunnuntaipäiväänsä. Kaikenlainen tekniikka myös kodeissa on tehnyt elämästämme ja pyhäpäivistä rauhatonta ja äänekästä.
Toisaalta nykyisin on pyhäpäivinä paljon mahdollisuuksia kuulla Jumalan sanaa. Seuroja ja jumalanpalveluksia järjestetään ehkä enemmän kuin koskaan, voimme käydä niissä vaikka joka sunnuntai. Lähes joka pihassa on auto, kaksikin, jolla seuroihin voi lähteä. Jos ei vointinsa tai muun esteen takia seuroihin pääse, on tarjolla netti- ja radioseuroja. Näistä iloitsee nykyään myös oma vanha äitini. Sama, joka nuoruudessaan laittoi pitsiliinan ompelukoneen kuomun päälle pyhäpäivän merkiksi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys