Pie­ni rus­ke­a­hiuk­si­nen tyt­tö, lap­sen­lap­se­ni, is­tuu vas­ta­pää­tä keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä. Hän piir­tää kes­kit­ty­nees­ti. Ihas­te­len tai­ta­vaa ky­nän käyt­töä ja kau­nii­ta vä­re­jä työs­sä. Pie­nel­lä on hyvä vä­ri­sil­mä!

Tyt­tä­ren per­he on tul­lut sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­tä vie­raak­si mum­mu­laan. Nyt keit­ti­ös­sä on kui­ten­kin hil­jais­ta. Muu per­he ja pap­pa­kin ovat häi­py­neet joko pi­hal­le tai ta­lon toi­seen pää­hän. It­se juon myö­häis­tä aa­mu­kah­via pöy­dän ää­res­sä. Ja vas­ta­pää­tä on tuo sie­vä tyt­tö, joka piir­tää.

Yh­täk­kiä pie­nen työ kes­key­tyy, ja hän luo sil­män­sä mi­nuun:

– Mum­mu, me luul­tiin, et­tä sinä ja pap­pa olet­te kuol­leet.

Muki kä­des­sä­ni py­säh­tyy. Vas­taan kui­ten­kin ihan ta­val­li­ses­ti:

– Vai niin. Mut­ta mik­si te sit­ten tu­lit­te mum­mu­laan?

– Me tul­tiin vain tar­kis­taan se asia, sa­noo tyt­tö, ja piir­tä­mi­nen jat­kuu.

Jäl­leen ker­ran ih­met­te­len, mi­ten lap­set ovat te­rä­vä­nä­köi­siä. Lap­sen­lap­se­ni on huo­man­nut, mi­ten mum­mun hiuk­set ovat har­maan­tu­neet. Yhä vai­ke­am­pi hä­nen on kii­ve­tä jak­ka­ral­le ja ai­na vain hi­taam­min mum­mul­ta on­nis­tuu por­tai­den ja ylä­mä­en nou­su. Pap­pa kyl­lä juok­see lenk­kin­sä joka aa­mu, mut­ta kyl­lä­pä hä­nen­kin ryh­tin­sä on jo men­nyt ku­ma­raan.

Sii­nä aa­mu­kah­vi­pöy­däs­sä ker­taan työn­täy­tei­siä vuo­sia per­heen kes­kel­lä: Ilois­ta ään­ten so­ri­naa täs­sä keit­ti­ös­sä. Usein na­his­te­lua, eri­mie­li­syyt­tä, mut­ta myös asi­oi­den so­pi­mis­ta. Par­haim­mil­laan ja pa­him­mil­laan yh­teen ää­neen pu­hu­mis­ta tä­män pöy­dän ää­res­sä. Erää­nä sun­nun­tai-il­ta­na olim­me koko per­he kool­la keit­ti­ös­sä. Sii­hen tuli ys­tä­väm­me ky­lään ja muis­tut­ti, kuin­ka ar­vo­kas­ta on, et­tä olem­me kaik­ki kool­la täs­sä yh­des­sä. Nämä päi­vät ovat nyt ta­ka­na­päin. ”Vain tuo­kio, ja ku­ra­saap­paat ovat tö­mis­seet luo­tam­me pois”, sa­noo Pirk­ko Lii­sa Lin­ja­ma ru­nos­saan.

Mut­ta olen on­nel­li­nen, et­tä meil­le on an­net­tu näi­tä uu­sia ku­ra­saap­pai­den omis­ta­jia! Näi­tä tai­tei­li­joi­ta, ky­see­na­lais­ta­jia, to­tuu­den­pu­hu­jia. Jot­ka opet­ta­vat, et­tä ei kan­na­ta lii­kaa mu­reh­tia huo­mis­ta ja van­huu­den mu­ka­naan tuo­mia vai­vo­ja. Ei si­tä­kään, et­tä niin moni asia, mitä nuo­rem­pa­na suun­nit­te­li, on jää­nyt puo­li­tie­hen, kes­ke­ne­räi­sek­si.

Tä­nään meil­lä on tämä ai­nut­ker­tai­nen tai­vaan Isän an­ta­ma päi­vä ja toi­nen toi­sem­me. Pie­ni tyt­tö ja mum­mu keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä.