Hoik­ka nuo­ru­kai­nen maas­to­pu­vus­sa nou­see ri­pe­äs­ti mum­mu­lan mä­keä ylös. Kak­si pien­tä luo­nam­me hoi­dos­sa ole­vaa po­jan­nas­sik­kaa huo­maa­vat hah­mon, juok­se­vat äk­kiä oves­ta ulos ja rien­tä­vät vin­haa vauh­tia isoa vel­je­ään vas­taan. Veli kaap­paa po­jat kä­si­var­sil­leen, toi­sen va­sem­mal­le ja toi­sen oi­ke­al­le puo­lel­leen. Jäl­leen­nä­ke­mi­sen rie­mu on suu­ri! Myös it­se­ä­ni ti­lan­ne kos­ket­taa: en­sim­mäi­nen las­ten­lap­sis­tam­me suo­rit­taa va­rus­mies­pal­ve­lus­taan, ja näen hä­net nyt so­ti­las­pu­vus­sa.

Omis­ta po­jis­tam­me kak­si van­hin­ta tuli ko­ti­lo­mal­le si­ni­ses­sä va­rus­mie­sa­sus­sa, kak­si seu­raa­vaa har­mais­sa ja kah­del­la nuo­rim­mal­la oli yl­lään ny­kyi­nen maas­to­pu­ku. Las­ten ko­toa läh­tö on ai­na iso asia, vaik­ka van­hem­pa­na olen ko­ke­nut iloa ja tyy­ty­väi­syyt­tä sii­tä, kun oma paik­ka nuo­rel­le on löy­ty­nyt. Eri­tyis­tä hai­keut­ta olen kui­ten­kin ko­ke­nut poi­kiem­me läh­ties­sä ar­mei­jaan. Ul­ko­puo­li­ses­ta ar­mei­jan ym­pä­ris­tö vai­kut­taa ka­rul­ta. Po­jat asu­vat isois­sa tu­vis­sa, mi­ten siel­lä on yk­si­tyi­syy­den lai­ta? Kie­len­käyt­tö voi ol­la kars­kia. Mitä vai­keuk­sia us­ko­vai­nen nuo­ri ko­kee? Näi­tä olen äi­ti­nä miet­ti­nyt.

Olem­me ha­lun­neet läh­teä poi­kiem­me va­la­ti­lai­suuk­siin. On ol­lut juh­lal­lis­ta seu­ra­ta, mi­ten so­ti­la­so­sas­tot ko­koon­tu­vat va­laa var­ten, ja va­rus­mies lu­paa ”kaik­ki­val­ti­aan ja kaik­ki­tie­tä­vän Ju­ma­lan edes­sä kun­ni­a­ni ja oman­tun­to­ni kaut­ta” pal­vel­la maa­taan re­hel­li­ses­ti ja edis­tää sen pa­ras­ta. Sekä vie­lä lu­paus: ”Jouk­koa, jo­hon kuu­lun sekä paik­kaa­ni sii­nä, en jätä mis­sään ti­lan­tees­sa…” Vala kuu­los­taa niin vel­voit­ta­val­ta ja sa­mal­la lii­kut­ta­val­ta. Sii­nä on myös asi­oi­ta, jot­ka oli­si­vat meil­le kai­kil­le tär­kei­tä ar­jen elä­mäs­sä: kun­ni­oit­taa esi­val­taa, ol­la to­ve­rei­ta koh­taan aut­ta­vai­nen ja alai­sia koh­taan oi­keu­den­mu­kai­nen.

Ar­ve­len, et­tä va­rus­mie­sai­ka on an­ta­nut kai­kil­le po­jil­lem­me pal­jon tie­toa ja ko­ke­muk­sia, joi­ta ei muu­al­ta saa. He ovat jopa näyt­tä­neet viih­ty­neen ar­mei­jas­sa. Oman jouk­kon­sa kes­kel­lä he ovat var­maan ko­ke­neet yh­teen­kuu­lu­vai­suut­ta ja ka­ve­ruut­ta.

Isä­ni puki har­maan so­ti­las­pu­kun­sa yl­leen 19-vuo­ti­aa­na. Suu­rin piir­tein sa­ma­ni­käi­se­nä, kuin pa­ras­tai­kaa va­rus­mies­pal­ve­lus­ta suo­rit­ta­va lap­sen­lap­sem­me ja omat poi­kam­me ai­ka­naan. Hän kan­toi tätä asua mel­kein vii­si vuot­ta. En­sin oli ly­hyt kou­lu­tu­sai­ka ja sit­ten ylen­nys korp­raa­lik­si met­säi­sel­lä tiel­lä il­man juh­lal­li­suuk­sia.

Sen jäl­keen seu­ra­si sota-ai­ka, joka toi mu­ka­naan pal­jon mur­het­ta, kär­si­myk­siä ja me­ne­tyk­siä. Tais­te­lu­jen kes­kel­lä ko­ros­tui so­ti­lai­den kes­ki­näi­nen ka­ve­ruus, ase­vel­jeys. Pom­mi­tus­ten kes­kel­lä eräs isä­ni to­ve­ri, us­kon­sa me­net­tä­nyt us­ko­vai­sen ko­din lap­si, ha­lu­si saa­da kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si.

Sota-ai­ka­na kat­sot­tiin myös eteen­päin, vaik­ka ei tie­det­ty, mitä huo­mi­nen tuo tul­les­saan. äi­ti­ni ja isä­ni sol­mi­vat avi­o­lii­ton näi­nä vai­kei­na so­dan vuo­si­na. Sii­tä muis­tut­taa hää­ku­va, jos­sa sul­ha­sel­la on yl­lään so­ti­las­pu­ku ja mor­si­a­mel­la lot­ta­pu­ku.

Isä­ni ker­toi jos­kus ta­ri­noi­ta sota-ajas­ta. Eräs tyt­tä­ris­täm­me muis­te­lee pa­pan jut­tu­jen ai­ka­na ol­leen ai­van eri­tyi­nen, jän­nit­tä­vä tun­nel­ma. Näki, et­tä hän ei ha­lun­nut ker­toa kaik­kea, mitä oli ko­ke­nut. Isä­ni kir­joit­ti ylös myös päi­vä­kir­ja­mer­kin­tö­jä sota-ajas­taan. Niis­sä hän toi­voo, et­tä jäl­ki­pol­ven ei tar­vit­si­si pa­pan sota-ajan kal­tai­sia ja­lan­jäl­kiä kul­kea. Muis­tel­mat päät­ty­vät lau­see­seen: ”Tai­vaal­li­nen Isä Suo­men kan­saa var­jel­koon.”