JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

​Käthen jalanjäljillä

24.9.2014 6.24

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420140924062400

Veh­mai­ta leh­ti­puu­met­siä, kum­pui­le­via niit­ty­jä ja vil­je­ly­sau­ki­oi­ta. Joki hal­koo jos­kus mai­se­maa. Siel­lä tääl­lä pie­ni tai vä­hän isom­pi kylä, jon­ka yl­lä pil­kot­taa kir­kon­tor­ni tai kak­si. Kaik­ki­al­la niin veh­re­ää.

Tämä kuva tuli ke­sän mit­taan mo­nes­ti sil­mie­ni eteen. Saim­me ni­mit­täin puo­li­so­ni kans­sa osal­lis­tua al­ku­ke­säl­lä ryh­mä­mat­kal­le, joka suun­tau­tui Sak­san Lut­her-kau­pun­kei­hin. Olim­me Lut­he­rin ja myös Bac­hin ja­lan­jäl­jil­lä. Olin luul­lut, et­tä Sak­sa on täyn­nä iso­ja te­ol­li­suus­kau­pun­ke­ja, jois­sa kor­ke­at sa­vu­pii­put hal­lit­se­vat mai­se­maa. Nämä Lut­her-kau­pun­git van­hoi­ne ra­ken­nuk­si­neen ja kau­nii­ne puis­toi­neen ro­mut­ti­vat van­hat aja­tuk­se­ni. Sak­san maa­seu­tu pik­ku­kau­pun­kei­neen on us­ko­mat­to­man kau­nis.

Ko­vas­ti olin odot­ta­nut tuo­ta mat­kaa jo etu­kä­teen! Kun lap­set oli­vat pie­niä, em­me pääs­seet Haa­pa­ran­taa ja Nor­jan tun­tu­rei­ta kau­em­mak­si. En­sim­mäi­sen var­si­nai­sen ul­ko­maan­mat­kan lah­joit­ti­vat lap­sem­me noin 15 vuot­ta sit­ten. Sen jäl­keen olem­me pii­pah­ta­neet ai­na sil­loin täl­löin ul­ko­mail­la kah­des­taan, per­heen­jä­sen­ten kans­sa tai täl­lai­sel­la isom­mal­la ryh­mä­mat­kal­la. Näi­hin ryh­mä­mat­koi­hin on ai­na osal­lis­tu­nut ys­tä­viä elä­män var­rel­ta, jopa en­ti­siä rip­pi­kou­lu­to­ve­rei­ta. On käy­ty läpi elä­mäm­me ilo­ja ja su­ru­ja. Kä­vel­ty ou­to­ja ku­jia, nau­ret­tu ja it­ket­ty. Olem­me saa­neet myös pal­jon uu­sia ys­tä­viä.

Oli mie­len­kiin­tois­ta tu­tus­tua us­kon­puh­dis­ta­jam­me Mart­ti Lut­he­rin elä­män­vai­hei­siin ja näh­dä us­kon­non­kir­jois­ta tu­tut pai­kat. Muis­te­lim­me Lut­he­rin elä­män kään­ne­koh­taa, jol­loin Au­gus­ti­no­lais­mun­kil­le val­ke­ni, et­tei ih­mi­nen omal­la voi­mal­laan voi tul­la val­miik­si Ju­ma­lan edes­sä, vaan van­hurs­kaus an­ne­taan lah­ja­na ja syn­nit saa us­koa an­teek­si Kris­tuk­sen an­si­on täh­den. Lut­he­rin, kan­san­mie­hen, mie­les­tä hyvä sa­no­ma kuu­lui kai­kel­le kan­sal­le, omal­la kie­lel­lä kuul­tu­na ja lu­et­tu­na.

Lut­her sai rin­nal­leen puo­li­son, Kat­ha­ri­na von Bo­ran, joka oli ai­kai­sem­min ol­lut nun­na. Ka­ta­rii­nas­ta, jota Lut­her sa­noi myös Kät­hek­si, tuli pap­pi­lan emän­tä ja per­hee­näi­ti. Lap­suu­des­ta­ni mie­leen jää­nyt kuva Lut­he­ris­ta lau­la­mas­sa per­heen­sä kes­kel­lä, oli tot­ta. Yh­teis­lau­lu kuu­lui per­heen ta­poi­hin, ja lap­set osal­lis­tui­vat esi­tyk­siin ky­ky­jen­sä mu­kaan. Lut­her ra­kas­ti lap­sia ja ym­mär­si hei­tä ja hei­dän leik­ke­jään. Jos ki­naa syn­tyi, teh­tiin pian so­vin­to. Sy­väs­ti hän suri Mag­da­lee­na-ni­mis­tä las­taan, joka kuo­li muis­taak­se­ni ne­li­vuo­ti­aa­na.

Lut­he­rin ta­lon sei­näl­lä on lau­se: ”Ich wol­l­te mei­ne Kät­he we­der ge­gen Frank­reich noch ge­gen Ve­ne­dig ein­tausc­hen.” Va­paas­ti kään­net­ty­nä tuo mer­kit­see, et­tä en vaih­tai­si Kät­he­ä­ni Rans­kaan en­kä Ve­net­si­aan. Täl­lä Lut­her il­mai­si, kuin­ka pal­jon hän ra­kas­ti puo­li­so­aan. Kat­ha­ri­na huo­leh­ti per­heen käy­tän­nön asi­ois­ta, ja hä­nel­lä oli vas­tuu ison jou­kon ruok­ki­mi­ses­ta. Lut­he­rin ko­dis­sa oli ni­mit­täin omien las­ten li­säk­si myös kas­vat­ti­lap­sia. Koti oli vie­lä yli­op­pi­las­ko­ti, muu­al­ta tul­lei­den yli­op­pi­lai­den täy­si­hoi­to­la. Per­heen hoi­ta­mi­nen edel­lyt­ti puo­li­soil­ta yh­tei­sym­mär­rys­tä ja toi­nen toi­sen­sa kun­ni­oit­ta­mis­ta.

Erääl­lä sun­nun­tai­aa­mun ky­lä­reis­sul­la tu­li­vat mie­lee­ni ai­kam­me kät­het: Olim­me ky­läs­sä ys­tä­vä­per­hees­sä. Per­heen isä, pap­pi am­ma­til­taan, oli pu­keu­tu­nut pa­pin pu­kuun ja oli läh­dös­sä ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta pi­tä­mään. äi­ti hää­ri keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä lap­sil­le aa­mu­pa­laa an­ta­en. Yh­täk­kiä isä häi­pyi pöy­däs­tä las­ten­huo­nee­seen, ai­no­aan rau­hal­li­seen ti­laan. Siel­lä hän no­ja­si ker­ros­sän­kyi­hin ja Raa­mat­tu kä­des­sään val­mis­tau­tui päi­vän saar­naan. äi­ti keit­ti­ös­sä vas­ta­si pie­nis­tä. Tar­vit­tiin yh­tei­sym­mär­rys­tä ja toi­nen toi­sen­sa kun­ni­oit­ta­mis­ta.

Mat­kat, iha­nim­mat­kin, päät­ty­vät. On ai­na niin ko­tois­ta ja tur­val­lis­ta näh­dä len­to­ko­neen las­keu­tu­es­sa nämä ko­to­maam­me re­pa­lei­set ran­nat, tum­mat met­sät ja ka­rut kan­kaat. On taas ai­ka al­kaa ar­ki ja kiit­tää men­nees­tä.

KaijaLahtinen
Olen 67-vuotias äiti, mummu ja anoppi. Koulutukseltani olen sairaanhoitaja. Elämäntyöni olen tehnyt suuren perheen kotiäitinä. Melkein kymmenen vuotta olen ollut myös hoitajana kehitysvammaisten palvelukeskuksessa. Nyt olen eläkkeellä. Pidän käsitöiden tekemisestä, lukemisesta ja radion asiaohjelmien kuuntelusta. Järjestelen myös ruuhkavuosien valokuvia albumeihin. Koen perheiden hyvinvointiin liittyvät asiat tärkeiksi ja arvelen, että tulen pohtimaan tätä aihepiiriä myös kirjoituksissani.