Jos kotonamme on aamupäivällä hiljaista, istahdan usein olohuoneen nurkassa olevaan kiikkutuoliin. Nykyään varmaan pitäisi sanoa keinutuoli, mutta keskipohjalaisessa lapsuuskodissani puhuttiin aina kiikkutuolista tai pelkästään kiikusta.
Aurinkoisena päivänä valo paistaa lämpimästi kiikkutuolin takaviistosta olohuoneeseen. Se osuu kauniisti myös viereiseen huoneeseen, joka oli aikaisemmin lasten käytössä. Siellä oli silloin punaiset kerrossängyt. Nyt siellä seinää peittävät lapsistamme kolmivuotiaana otetut valokuvat.
Kiikkuessani mietin hajanaisia asioita kuten esimerkiksi tätä blogia. Mistä kirjoittaisin? Häiritsee se, että suunnittelenpa tekstiä mistä aiheesta tahansa, palaan lähes aina vanhoihin asioihin. Tyttäreni lohdutti, että onhan sinulla takana enemmän vuosia kuin edessä. Siksi on ehkä luonnollista muistella menneitä vuosia. Tuoli keinuu. Kello tikittää vastapäisellä seinällä. Lyö puolen tunnin välein, ja ajatus harhailee.
Lapsuuskodissani oli myös kiikkutuoli. Sanottiin, että se oli ”vanhojen miesten” tekemä. Siivouspäivänä pienen tytön tehtävänä oli monesti pyyhkiä kostealla rievulla kaikki kiikun koukerot. Tuoli oli isälleni mieluisa, siinä hän tavallisesti istui. Myös vieraalle sitä tarjottiin istuimeksi. Pehmeitä tuolejahan ei maalaistuvassa ollut. Myös puolisoni lapsuuskodissa oli kiikku. Siksi oli luonnollista, että naimisiin mentyämme hankimme ensimmäisten huonekalujen joukossa sellaisen myös yhteiseen kotiimme.
Kiikkutuoli, jonka ostimme, oli nimeltään Matleena. Valkoinen väriltään, tukeva ja turvallinen malliltaan, eikä siinä ollut samanlaisia koukeroita kuin lapsuuskotini tuolissa. Melkein kaikissa kodeissamme se sijoitettiin nurkkaan, turvalliseen paikkaan. Siitä oli hyvä äidin tai isän tarkkailla lasten touhuja olohuoneessa ja keittiössä. Siinä tyynnyteltiin flanellivaippaan kiedottua vauvaa kohta synnytyslaitokselta tulon jälkeen. Se oli mitä mainioin imetystuoli. Oli myös paljon helpompi kiikuttaa siinä sairasta lasta, kuin kanniskella pientä ympäriinsä. Joskus lasta tuutiessani lauloin Suutarin äidin kehtolaulun tavoin: ”Ei saa mennä, ei saa mennä, ei saa mennä pihalle ” Lattialankut narisivat sopivasti säestäen.
Perheen ollessa suurimmillaan murehdin ystävälleni, kuinka en enää koskaan ehdi tehdä rakastamiani käsitöitä. Hän neuvoi ottamaan käsityön esille heti aamulla, kun kaikkein välttämättömimmät työt oli tehty. Pieni hetki mieluista harrastusta antoi intoa päivän töihin. Korkealla puupenkillä tai kiikussa istuen oli helpompi käsityötä tehdä. Lankakerä kainaloon ja eivätpä yltäneet pienet kädet puikkoihin! Tosin sai varoa, ettei pienokainen kontannut kiikun jalaksien alle.
Miten olisimmekaan pärjänneet ilman Matleenaa, tätä kotimme apua, joka edelleen tasaisesti keinahtelee olohuoneemme nurkassa. Toivoisin, että kiikkutuoleja näkyisi enemmän hoitolaitoksissa ja muissakin julkisissa tiloissa. Synnytyssaleissa niitä oli, kun nuorimmat lapsemme syntyivät. Keinunta rauhoittaa, lohduttaa ja on jopa lääke kipuun. Se pysähdyttää mielen arjen keskellä. Aivan niin kuin kehto keinunnallaan tyynnyttää lapsen.
Joskus nuorena mietin, että vanhana pariskuntana hankkisimme kotiimme kaksinistuttavan kiikkutuolin. Se haave tosin odottaa vielä toteutumistaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys