Jos ko­to­nam­me on aa­mu­päi­väl­lä hil­jais­ta, is­tah­dan usein olo­huo­neen nur­kas­sa ole­vaan kiik­ku­tuo­liin. Ny­ky­ään var­maan pi­täi­si sa­noa kei­nu­tuo­li, mut­ta kes­ki­poh­ja­lai­ses­sa lap­suus­ko­dis­sa­ni pu­hut­tiin ai­na kiik­ku­tuo­lis­ta tai pel­käs­tään kii­kus­ta.

Au­rin­koi­se­na päi­vä­nä valo pais­taa läm­pi­mäs­ti kiik­ku­tuo­lin ta­ka­viis­tos­ta olo­huo­nee­seen. Se osuu kau­niis­ti myös vie­rei­seen huo­nee­seen, joka oli ai­kai­sem­min las­ten käy­tös­sä. Siel­lä oli sil­loin pu­nai­set ker­ros­sän­gyt. Nyt siel­lä sei­nää peit­tä­vät lap­sis­tam­me kol­mi­vuo­ti­aa­na ote­tut va­lo­ku­vat.

Kiik­ku­es­sa­ni mie­tin ha­ja­nai­sia asi­oi­ta ku­ten esi­mer­kik­si tätä blo­gia. Mis­tä kir­joit­tai­sin? Häi­rit­see se, et­tä suun­nit­te­len­pa teks­tiä mis­tä ai­hees­ta ta­han­sa, pa­laan lä­hes ai­na van­hoi­hin asi­oi­hin. Tyt­tä­re­ni loh­dut­ti, et­tä on­han si­nul­la ta­ka­na enem­män vuo­sia kuin edes­sä. Sik­si on eh­kä luon­nol­lis­ta muis­tel­la men­nei­tä vuo­sia. Tuo­li kei­nuu. Kel­lo ti­kit­tää vas­ta­päi­sel­lä sei­näl­lä. Lyö puo­len tun­nin vä­lein, ja aja­tus har­hai­lee.

Lap­suus­ko­dis­sa­ni oli myös kiik­ku­tuo­li. Sa­not­tiin, et­tä se oli ”van­ho­jen mies­ten” te­ke­mä. Sii­vous­päi­vä­nä pie­nen ty­tön teh­tä­vä­nä oli mo­nes­ti pyyh­kiä kos­te­al­la rie­vul­la kaik­ki kii­kun kou­ke­rot. Tuo­li oli isäl­le­ni mie­lui­sa, sii­nä hän ta­val­li­ses­ti is­tui. Myös vie­raal­le sitä tar­jot­tiin is­tui­mek­si. Peh­mei­tä tuo­le­ja­han ei maa­lais­tu­vas­sa ol­lut. Myös puo­li­so­ni lap­suus­ko­dis­sa oli kiik­ku. Sik­si oli luon­nol­lis­ta, et­tä nai­mi­siin men­ty­äm­me han­kim­me en­sim­mäis­ten huo­ne­ka­lu­jen jou­kos­sa sel­lai­sen myös yh­tei­seen ko­tiim­me.

Kiik­ku­tuo­li, jon­ka os­tim­me, oli ni­mel­tään Mat­lee­na. Val­koi­nen vä­ril­tään, tu­ke­va ja tur­val­li­nen mal­lil­taan, ei­kä sii­nä ol­lut sa­man­lai­sia kou­ke­roi­ta kuin lap­suus­ko­ti­ni tuo­lis­sa. Mel­kein kai­kis­sa ko­deis­sam­me se si­joi­tet­tiin nurk­kaan, tur­val­li­seen paik­kaan. Sii­tä oli hyvä äi­din tai isän tark­kail­la las­ten tou­hu­ja olo­huo­nees­sa ja keit­ti­ös­sä. Sii­nä tyyn­ny­tel­tiin fla­nel­li­vaip­paan kie­dot­tua vau­vaa koh­ta syn­ny­tys­lai­tok­sel­ta tu­lon jäl­keen. Se oli mitä mai­ni­oin ime­tys­tuo­li. Oli myös pal­jon hel­pom­pi kii­kut­taa sii­nä sai­ras­ta las­ta, kuin kan­nis­kel­la pien­tä ym­pä­riin­sä. Jos­kus las­ta tuu­ties­sa­ni lau­loin Suu­ta­rin äi­din keh­to­lau­lun ta­voin: ”Ei saa men­nä, ei saa men­nä, ei saa men­nä pi­hal­le…” Lat­ti­a­lan­kut na­ri­si­vat so­pi­vas­ti sä­es­tä­en.

Per­heen ol­les­sa suu­rim­mil­laan mu­reh­din ys­tä­väl­le­ni, kuin­ka en enää kos­kaan eh­di teh­dä ra­kas­ta­mi­a­ni kä­si­töi­tä. Hän neu­voi ot­ta­maan kä­si­työn esil­le heti aa­mul­la, kun kaik­kein vält­tä­mät­tö­mim­mät työt oli teh­ty. Pie­ni het­ki mie­luis­ta har­ras­tus­ta an­toi in­toa päi­vän töi­hin. Kor­ke­al­la puu­pen­kil­lä tai kii­kus­sa is­tu­en oli hel­pom­pi kä­si­työ­tä teh­dä. Lan­ka­ke­rä kai­na­loon ja ei­vät­pä yl­tä­neet pie­net kä­det puik­koi­hin! To­sin sai va­roa, et­tei pie­no­kai­nen kon­tan­nut kii­kun ja­lak­sien al­le.

Mi­ten oli­sim­me­kaan pär­jän­neet il­man Mat­lee­naa, tätä ko­tim­me apua, joka edel­leen ta­sai­ses­ti kei­nah­te­lee olo­huo­neem­me nur­kas­sa. Toi­voi­sin, et­tä kiik­ku­tuo­le­ja nä­kyi­si enem­män hoi­to­lai­tok­sis­sa ja muis­sa­kin jul­ki­sis­sa ti­lois­sa. Syn­ny­tys­sa­leis­sa nii­tä oli, kun nuo­rim­mat lap­sem­me syn­tyi­vät. Kei­nun­ta rau­hoit­taa, loh­dut­taa ja on jopa lää­ke ki­puun. Se py­säh­dyt­tää mie­len ar­jen kes­kel­lä. Ai­van niin kuin keh­to kei­nun­nal­laan tyyn­nyt­tää lap­sen.

Jos­kus nuo­re­na mie­tin, et­tä van­ha­na pa­ris­kun­ta­na hank­ki­sim­me ko­tiim­me kak­si­nis­tut­ta­van kiik­ku­tuo­lin. Se haa­ve to­sin odot­taa vie­lä to­teu­tu­mis­taan.