Uusi tittelini, Päivämiehen verkkolehden blogisti, taitaa tuoda hyväntahtoisen hymyn läheisteni kasvoille.
Tyttäreni kertoi aivan äskettäin, miten hassulta näytti, kun aikanaan harjoittelin tietokoneen hiiren kaksoisklikkaamista. Olin saanut tehtäväkseni tehdä jutun, joka piti kirjoittaa tietokoneella. Eräs pojistamme yritti äitiään opettaa, mutta hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt. Silloin vanhin lapsistamme otti käteensä A-nelosen ja kynän sekä laati minulle yksityiskohtaiset toimintaohjeet: avaa tietokone ja niin edelleen. Tästä on kulunut aikaa, mutta koen edelleen olevani aika arka tietokoneen käyttäjä.
Entä mitä 67-vuotiaalla mummelssonilla on sanottavaa nykyajan kiireiselle ihmiselle? Nuorelle, joka koulupäivän jälkeen väsyneenä tulee koneelle. Tai lapsiperheen vanhemmalle? Pienet kiehnaavat ympärillä, takana on huonosti nukuttu yö, huomisen huolet painavat. Entä hänelle, jolle kaikki näyttää niin mustalta?
Katselen taaksepäin: Siellä on pieni tyttö kukkakedolla. Kapinoiva nuori. Nuori äiti itkevää lasta kantaen, välillä tosi väsynyt. Myöhemmin äiti, joka yöllä pientään kiikuttaa. Sitten seestyneempi, lapsestaan kiitollinen, kaikista lapsistaan. Nyt ikääntyneenä, sisällä yhä pieni tyttö, äiti.
Koen, että kaikkien päivieni yllä on ollut varjelevan taivaallisen Isän käsi. Myös huonojen päivien yllä. Tätä varjelusta saamme toisillemme tänäänkin pyytää – ja ympärillemme läheisiä ihmisiä.
”Kulje kanssani kappale matkaa, tätä yhteistä, sillä me olemme täällä toisiamme varten, eikä ole arvokkaampaa antia kuin toisen ihmisen luottamus” (Soile Seppä).
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys