Elä­mäs­sä voi­vat pie­net asi­at tul­la jos­kus mer­ki­tyk­sel­li­sik­si. Ku­ten ko­tim­me kii­nan­ruu­su kes­ki­huo­neen ik­ku­nan edes­sä.

Tois­sa ke­vää­nä tyt­tä­re­ni sa­noi, et­tä tuo kuk­ka on kyl­lä ihan ron­ku­la (huo­non­mal­li­nen), se kan­nat­tai­si heit­tää pois. Hän oli jo nuo­re­na ol­lut kiin­nos­tu­nut kas­veis­ta ja tie­si, mitä pu­hui. Yri­tin es­tel­lä. Sa­noin, et­tä se on mi­nul­le tär­keä kuk­ka. Sain sen naa­pu­rin äi­dil­tä, ys­tä­väl­tä­ni, kol­mi­sen­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, kun he muut­ti­vat paik­ka­kun­nal­ta pois. Kuk­ka on muis­to ja myös loh­du­tus vai­ke­as­ta ajas­ta.

Het­ken mie­tit­ty­ä­ni ajat­te­lin kui­ten­kin to­tel­la tyt­tä­re­ni neu­voa. Otin ku­kas­ta usei­ta pis­tok­kai­ta, ja pää­ku­kan jä­tin odot­ta­maan hä­vit­tä­mis­tä, kun­nes pik­ku­tai­met ovat al­ka­neet kas­vaa. Ne juur­tui­vat hy­vin, ja in­nos­tui­vat jopa kuk­ki­maan. An­noin ne kui­ten­kin lah­jak­si. It­sel­le­ni jäi edel­leen tämä epä­kel­po van­ha kii­nan­ruu­su, ja olin rat­kai­suu­ni tyy­ty­väi­nen.

Mik­si ruu­su­ni on mi­nul­le tär­keä? Mik­si olen kas­vat­ta­nut sitä yli kol­me­kym­men­tä vuot­ta, vaik­ka se on har­voin pal­kin­nut ku­kin­nal­laan? Mik­si en ha­lun­nut heit­tää sitä pois?

Se muis­tut­taa ajas­ta, jol­loin olin nuo­ri per­hee­näi­ti, kas­va­van per­heen äi­ti. Olim­me juu­ri saa­neet pie­nen su­loi­sen tum­ma­hiuk­si­sen tyt­tö­vau­van. Kaik­ki oli men­nyt niin hy­vin. Sit­ten erää­nä yö­nä he­rä­sin tus­kai­sen ja ah­dis­tu­neen oloi­se­na. Kaik­ki oli niin mus­taa. Olin hä­tään­ty­nyt. Uni ei tul­lut.

Al­koi vai­kea ai­ka elä­mäs­sä­ni. Oli pal­jon ky­sy­myk­siä. Mitä tämä on? Tai­vaan Isäl­tä­kin ky­se­lin: mik­si juu­ri mi­nul­le? Jul­ki­ses­ti sii­hen ai­kaan ei pu­hut­tu juu­ri­kaan uu­pu­mi­ses­ta, vä­sy­mi­ses­tä tai lop­puun pa­la­mi­ses­ta.

Ai­ka oli työ­läs­tä myös lä­hei­sil­le ja eten­kin puo­li­sol­le­ni sekä myös ys­tä­vil­le. Mi­nul­la oli tar­ve pu­hua ah­dis­tus­ta pois. Saim­me lä­hi­pii­ril­tä, muun mu­as­sa naa­pu­riys­tä­vil­tä, pal­jon apua. Yk­si toi her­ne­keit­to­kat­ti­lan, toi­nen tuli lei­po­maan, kol­mas sii­vo­si. Saim­me pal­jon myös rak­kaut­ta, tu­kea ja ym­mär­rys­tä. Hil­jal­leen kuu­kau­sien ku­lut­tua al­koi­vat au­rin­gon sä­teet pais­taa myös mie­lee­ni ja sy­dä­me­ni so­pu­koi­hin. Uu­den vau­van odo­tus aut­toi myös toi­pu­mi­ses­sa­ni. Tun­tui, et­tä mi­nua tar­vi­taan, olen tär­keä per­hees­sä­ni. Mie­lee­ni jäi kui­ten­kin jon­kin­lai­nen eri­tyi­nen herk­kyys mo­nik­si vuo­sik­si.

Jos­kus aja­tus pa­laa tuo­hon vuo­si­kym­me­nien ta­kai­seen ai­kaan. Näen siel­lä nuo­ren äi­din, joka pien­ten las­ten kes­kel­lä yrit­tää yh­des­sä puo­li­son­sa kans­sa hoi­taa per­het­tä par­haan­sa mu­kaan. Mik­si hän vä­syy, sitä en edel­leen­kään tark­kaan tie­dä. Vaa­din eh­kä it­sel­tä­ni lii­kaa, oli­sin voi­nut vä­hän hel­lit­tää. Eh­kä jo­kin vaa­ti­va työ il­man isoa per­het­tä­kin oli­si tuo­nut mi­nun luon­tei­sel­le­ni sa­man­lai­sen uu­pu­mi­sen. Pää­a­sia kui­ten­kin oli, et­tä ajas­ta sel­vit­tiin. Se opet­ti ar­mol­li­suut­ta it­seä koh­taan. Koen, et­tä se muut­ti myös mi­nua ih­mi­se­nä. Tä­nään on jäl­jel­lä kii­tol­li­suus mo­nel­le sil­loin lä­hel­läm­me elä­neel­le vie­rel­lä­kul­ki­jal­le.

Kii­nan­ruu­su kas­vi­na on mer­kin­nyt tuon ajan jäl­keen mi­nul­le ai­na pal­jon. Olim­me nel­jä vuot­ta sit­ten mat­kal­la Is­ra­e­lis­sa. Siel­lä erään po­lun var­rel­la kas­voi kau­nis kuk­ki­va kii­nan­ruu­su­pen­sas. Ha­lu­sin, et­tä mi­nus­ta ote­taan kuva sen vie­rel­lä.