Kolmenkympin rajapyykin lähestyessä sitä alkaa kompuroida elämän uusiin reunaehtoihin. Siihen, että jo minikokoinen sipsipussi voi olla kropalle liikaa tai siihen, että huomaa kirjastossa selailevansa kaikenlaisia elämäntaito-oppaita kummallisilla hidastamiseen liittyvillä avainsanoilla (tiedätkö muun muassa: downshift, mindfulness). Katse ei enää tavoitakaan niitä suunnattomia mahdollisuuksia, joita kaksikymppisen elämä oli pullollaan. Sen sijaan mielessä voi käydä kysymys: tällaiseksikö elämäni muotoutui?
Nuoruudesta aikuisuuteen siirryttäessä elämäntehtävät muuttavat muotoaan. Minäkeskeinen itsensä etsiminen ja itsenäistyminen vaihtuvat ehkä hoivaan ja tuottavuuteen, elämän jatkumiseen perheessä ja yhteiskunnassa. Tehtävät lisääntyvät monilla elämän alueilla ja vastuu kasvaa. Itsensä kasvattaminen tähän vastuuseen, erilaisiin tehtäviin ja rooleihin, ei aina käy yhtä nopeasti kuin vastuuta karttuu.
– Olet kasvanut äidiksi, totesi ystäväni, kun ihmettelin hänelle, miksi olen ensimmäistä kertaa huolissani, kuinka lapsi pärjää isänsä (toisen täysipainoisen huoltajansa!) kanssa minun poissa ollessani.
Isänsä hyvässä hoivassa oli tuolloin neljäs lapsemme.
Kolmikymppisenä oleminen tuntuu välissä liukuhihnatyöltä, jota tehdään monessa eri työvuorossa. Sellainen hengästyttää. Paine yhteiskunnan taholtakaan ei ole kovin keveä. Kaiken tämän keskellä elämänhallintataidot joutuvat koetukselle. Huomaan itsessäni ja ympärilläni monenlaisia kasvun kamppailuja. Moni joutuu opettelemaan uudelleen itsensä huomioimista ja tehtävistä kieltäytymistä, jotta jaksaisi. Moni opettelee omien rajojen näkyväksi tuomista. Moni meistä opettelee tasapainoilua. Itsensä kuunteleminen, vertaistuki ja usein myös ammattitaitoinen keskusteluapu jäsentävät elämän palasia oikeille paikoilleen.
En kuitenkaan surkuttele! Olen ylpeä meistä, oman paikkamme löytäneistä kolmekymppisistä. Elämän arvot ovat tarkentuneet. Tätä kolmikymppisten naisten varmuutta muistan ihailleeni vielä joitain vuosia sitten. Toisekseen, tässä vaiheessahan monen elämä on muotoutunut sellaiseksi, josta nuorempana haaveili. Jollakin on juuri se ammatti, jonka eteen teki vuosia töitä. Joku elää haavettaan todeksi perheen keskellä. Toiselle taloudellinen vakavaraisuus on suonut mahdollisuuden nauttia matkustelusta, joku on puolestaan ostanut oman kodin. Tuttuni osti hevosen! Toisaalta kysymys, tällaistako elämäni tulee olemaan, sysää puolestaan jonkun tarkentamaan elämänsä suuntaa ja vaihtamaan vaikkapa ammattia.
En surkuttele myöskään arjen ruuhkaisuutta tai minän kanssa käytyjä kipeitä keskusteluja. Minusta kasvukipujen vastaanottaminen ja elämän kaikkien sävyjen rohkea ja rehellinen kohtaaminen on ihailtavaa. Pidän arvokkaana sitä, että uskaltaa lakata pärjäämästä ja ottaa apua vastaan. Näen myönteisenä sen, että ruuhkavuodet opettavat meitä priorisoimaan. Siunaukseksi ystäväni tätä pyöritystä kutsui, kun oli viikon ollut sairaslomalla eristyksissä läheisistään ja arjen tehtävistään. Jumalan siunausta on tämä inhimillinen elämä tässä ja nyt.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys