Tu­le­vai­suus ei pe­lo­ta, jos sy­dän on val­mis ot­ta­maan vas­taan Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen. Val­vo­mi­sen sun­nun­tai muis­tut­taa het­kes­tä, joka tu­lee yl­lät­tä­en eteem­me. Se päi­vä näyt­täy­tyy us­ko­vai­sil­le ilon ja au­tuu­den päi­vä­nä.

Jee­sus pu­hui öl­jy­mä­el­lä vii­mei­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Hän käyt­ti pal­jon ai­kaa se­lit­tä­es­sään omil­leen lo­pun ai­ko­jen ta­pah­tu­mia. Kai­ken se­li­tyk­sen tar­koi­tuk­se­na oli vah­vis­taa ope­tus­lap­sia myös vai­kei­den ai­ko­jen yli. Val­vo­mis­ta tar­vi­taan sil­loin, kun on pi­me­ää ja epäi­lyk­set pai­na­vat miel­tä. Us­kon yti­me­nä on luot­ta­mus Jee­suk­sen sa­noi­hin.

Mil­loin se ta­pah­tuu?

Kes­kus­te­lu läh­ti liik­keel­le ope­tus­las­ten ky­sy­myk­sel­lä, et­tä ”mil­loin se kaik­ki ta­pah­tuu” (Matt. 24:3). Jee­sus oli pu­hu­nut omas­ta kuo­le­mas­taan ja kär­si­myk­ses­tään. Kes­kus­te­lut jat­kui­vat lo­pu­nai­ko­jen ku­vauk­seen. Ope­tus­lap­set ky­syi­vät kes­kei­siä asi­oi­ta ja Jee­suk­sen pu­hees­sa oli pal­jon ver­taus­ku­via.

Ih­mi­siä on ai­na kiin­nos­ta­nut vii­meis­ten ai­ko­jen ta­pah­tu­mat, ja mo­net ovat teh­neet myös omia en­nus­tuk­sia, jot­ka ovat osoit­tau­tu­neet ai­na vää­rik­si. Vii­mei­nen päi­vä on vain Ju­ma­lan, tai­vaal­li­sen Isän tie­dos­sa.

Jee­sus ei it­se­kään tien­nyt lo­pul­lis­ta päi­vää, mut­ta hän an­toi pal­jon va­roit­ta­via sekä toi­voa he­rät­tä­viä merk­ke­jä. Hän sa­noi, et­tä ”tämä val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi ju­lis­te­taan kaik­ki­al­le maa­il­maan, kai­kil­le kan­soil­le to­dis­tuk­sek­si, ja sit­ten tu­lee lop­pu” (Matt. 24:14). Evan­ke­liu­mi ei ka­toa, ei­kä us­ko­vais­ten tar­vit­se kil­voi­tel­la il­man evan­ke­liu­mia. Evan­ke­liu­mi tu­lee myös kuu­lu­maan kai­kil­le et­si­vil­le, maa­il­man lop­puun as­ti.

Jee­sus va­roit­taa

Us­ko­vai­sil­la on kui­ten­kin vaa­ro­ja, jot­ka voi­vat ai­heut­taa kil­voi­tuk­ses­sa vä­sy­mys­tä. Us­kon kil­voi­tus­ta ei ku­va­ta Jee­suk­sen pu­hees­sa hel­pok­si. Ah­dis­tus tu­lee kui­ten­kin us­kon ul­ko­puo­lel­ta, kos­ka ”tei­dät pan­naan ah­taal­le” (Matt. 24:9). Jee­suk­sen ni­men täh­den jou­dum­me ko­ke­maan pilk­kaa ja vai­noa. Ru­kouk­sen avul­la voim­me saa­da hel­po­tus­ta ah­dis­tuk­seen.

Noo­an ai­ka­na elet­tiin sa­mal­la ta­val­la kuin lo­pu­nai­ka­na. Ih­mi­set ei­vät vä­lit­tä­neet Noo­an pa­ran­nus­saar­nas­ta, vaan jat­koi­vat elä­mää niin kuin en­nen­kin. Sen jäl­keen kun ar­kin ovet sul­jet­tiin, ei pa­ran­nuk­ses­ta ol­lut enää apua, kos­ka ark­kiin ei ol­lut enää si­sään­pää­syä. Tul­va­ve­si hu­kut­ti kaik­ki ih­mi­set. Ai­no­as­taan Noo­an per­he pe­las­tui.

Jee­sus va­roit­ti us­ko­vai­sia kil­voi­tuk­sen vaa­rois­ta, vää­ris­tä pro­fee­tois­ta sekä vai­nos­ta. Epä­us­koi­sia hän ke­hot­taa kuu­le­maan pa­ran­nus­saar­naa. Kuu­le­mi­nen voi syn­nyt­tää ha­lun us­koa ”val­ta­kun­nan evan­ke­liu­miin” (Matt. 24:14). Ope­tuk­sen si­säl­tö on oi­kea, kun sii­nä to­teu­tuu ar­mon li­säk­si myös to­tuus.

Loh­du­tus Ju­ma­lal­ta

Ih­mi­nen oli tur­mel­tu­nut syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na ja Noo­an ai­ka­na ”ih­mis­ten pa­huus li­sään­tyi maan pääl­lä” (1. Moos. 6:5). Ajan mer­kit liit­tyi­vät syn­nis­tä naut­ti­mi­seen, mikä voi­si ol­la merk­ki­nä myös tä­män ajan paa­tu­muk­ses­ta.

Jee­sus piir­si tar­kan ra­jan pe­las­tu­neis­ta, mi­ten ar­ki­sen työn kes­kel­tä ”toi­nen ote­taan ja toi­nen jä­te­tään”. Ke­ho­tus val­vo­mi­seen on ai­na ajan­koh­tai­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, kos­ka Jee­suk­sen kuu­li­jat oli­vat kaik­ki, Juu­das­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta, sii­nä het­kes­sä us­ko­vai­sia.

Mo­net elä­vät ul­koi­ses­ti us­ko­vai­sel­le so­pi­vaa elä­mää, mut­ta si­säi­ses­ti ei enää ole Py­hän Hen­gen lah­jaa ei­kä us­koa. Kil­voi­tuk­sen ras­kaus ja huo­let voi­vat uu­vut­taa niin, et­tä us­ko näyt­täy­tyy myös ras­kaa­na taak­ka­na. Jee­suk­sen va­roi­tuk­set ovat edel­leen ajan­koh­tai­sia.

Si­nun ei tar­vit­se huo­leh­tia lo­pu­na­jan suu­res­ta hä­däs­tä. Jee­sus sa­noi ru­koi­le­van­sa omien­sa puo­les­ta, et­tä he var­jel­tui­si­vat tä­män maa­il­man kes­kel­lä (Joh. 17:11). Ru­kous voi ol­la myös vas­ta­vuo­rois­ta, ja Ju­ma­la voi pu­hua meil­le loh­dut­ta­via sa­no­ja. Saat ol­la tur­val­li­sel­la mie­lel­lä ja us­koa kaik­ki epäi­lyk­set, kiu­sauk­set ja syn­nit an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 14.11.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Lu­ki­jan kuva / Vir­pi

Matt. 24:36–44:

Raa­mat­tu 1992: ”Mut­ta sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät tai­vaan en­ke­lit ei­kä edes Poi­ka, sen tie­tää vain Isä. Niin kuin kävi Noo­an päi­vi­nä, niin on käy­vä sil­loin­kin, kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee. Ve­den­pai­su­muk­sen edel­lä ih­mi­set söi­vät ja joi­vat, me­ni­vät nai­mi­siin ja nait­ti­vat tyt­tä­ri­ään ai­na sii­hen päi­vään as­ti, jona Nooa meni ark­kiin. Ku­kaan ei aa­vis­ta­nut mi­tään, en­nen kuin tul­va tuli ja vei hei­dät kaik­ki men­nes­sään. Sa­moin käy, kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee. Kak­si mies­tä on pel­lol­la: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään. Kak­si nais­ta on jau­ha­mas­sa vil­jaa: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään. ”Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä, minä päi­vä­nä tei­dän Her­ran­ne tu­lee. Ym­mär­rät­te­hän, et­tä jos ta­lon isän­tä tie­täi­si, mi­hin ai­kaan yös­tä va­ras tu­lee, hän val­voi­si ei­kä an­tai­si mur­tau­tua ta­loon­sa. Ol­kaa siis te­kin val­miit, sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee het­kel­lä, jota et­te aa­vis­ta.

BIB­LIA. Vaan sii­tä päi­väs­tä ja het­kes­tä ei tie­dä ken­kään, ei tai­vaan en­ke­lit­kään, vaan mi­nun Isä­ni yk­si­nän­sä. Mut­ta niin­kuin Noan ajat oli­vat, niin pi­tää myös Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mus ole­man. Sil­lä niin­kuin he nii­nä päi­vi­nä ve­den­pai­su­mi­sen edel­lä oli­vat, söi­vät ja joi­vat, nai­vat ja huo­li­vat, ha­maan sii­hen päi­vään as­ti, jona Noa ark­kiin si­säl­le meni, ja ei tie­tä­neet en­nen kuin ve­den­pai­su­mus tuli, ja ot­ti pois kaik­ki: niin pi­tää myös Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mus ole­man. Sil­loin on kak­si ke­dol­la: yk­si ote­taan ylös, ja toi­nen jä­te­tään. Kak­si jau­ha­vat myl­lys­sä: yk­si ote­taan ylös, ja toi­nen jä­te­tään. Val­vo­kaat siis; sil­lä et­te tie­dä, mil­lä het­kel­lä tei­dän Her­ran­ne on tu­le­va. Mut­ta se tie­tä­käät: jos per­hee­ni­sän­tä tie­täis, mil­lä het­kel­lä va­ras on tu­le­va, kai­ke­ti hän val­vois, ei­kä sal­li­si kai­vaa huo­net­tan­sa. Sen­täh­den ol­kaat te myös val­miit; sil­lä mil­lä het­kel­lä et­te luu­le­kaan, tu­lee Ih­mi­sen Poi­ka.