Ai­na kun al­koi lo­mat tai pää­sim­me pi­den­ne­tyl­le vii­kon­lop­pu­lo­mal­le Nor­jan Troms­sas­ta, kat­se­lim­me Suo­men puo­lel­ta La­pis­ta mö­kin sau­noi­neen tu­ki­koh­dak­sem­me. Jos­kus Ko­la­ris­ta, Kil­pis­jär­vel­tä ja mil­loin mis­tä­kin. Siel­tä oli sit­ten mu­ka­va käy­dä luon­toa ihai­le­mas­sa – sau­no­mi­ses­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Ai­na ko­tiin pa­la­tes­sam­me oli suo­ma­lais­ta ruo­kaa pe­rä­kont­ti täyn­nä.

Vii­den kah­des­taan vie­te­tyn vuo­den jäl­keen per­heen uu­sien tu­lok­kai­den myö­tä mök­kei­ly jäi vä­hem­mäl­le. Per­heen kas­va­es­sa vuo­si vuo­del­ta sai tuo har­ras­tus pik­ku­hil­jaa väis­tyä. Ar­jen pyör­re tem­pai­si mei­dän per­heem­me vuo­si­kym­me­nik­si täy­sin ko­din as­ka­rei­den vie­tä­vik­si.

Nyt las­ten kas­va­es­sa ja isom­pien ol­les­sa jo täy­si-ikäi­siä so­vim­me, et­tä he voi­si­vat kat­soa pik­ku­si­sa­ruk­si­aan vii­kon­lo­pun sil­loin täl­löin, et­tä pää­sem­me rou­van kans­sa kah­des­taan hen­gäh­tä­mään. Niin­pä olem­me taas pääs­seet naut­ti­maan yh­tei­ses­tä ajas­ta ai­van kah­des­taan. Olem­me ul­koil­leet, le­vän­neet, lu­ke­neet kir­jo­ja ja lait­ta­neet yh­des­sä ruo­kaa. Is­tu­neet ran­ta­ki­vil­lä ja kat­so­neet au­rin­gon­las­kua mil­loin mis­sä­kin päin Suo­mea. Laa­tu­ai­kaa, joka on jää­nyt niin vä­häl­le.

Aa­mu­sau­na, uin­tia, höy­ry­ä­vä kah­vi­kup­pi kä­des­sä te­ras­sil­la, jout­se­nen huu­ta­es­sa ran­nas­sa.

Ih­meel­li­siä het­kiä il­man suur­per­heen as­ka­rei­ta ja tou­hu­ja. Voin an­taa huo­mi­o­ta nyt mi­nun kul­lan­mu­rul­le­ni vaik­ka­pa in­ti­a­lai­sen pää­hie­ron­nan muo­dos­sa sa­mal­la ky­sel­len kuu­lu­mi­sia ja hä­nen miet­tei­tään.

Ker­ran yk­si ka­ve­ri­ni ker­toi pääs­seen­sä pa­rin­kym­me­nen avi­o­liit­to­vuo­den jäl­keen vai­mon­sa kans­sa kah­des­taan vii­kon lo­mal­le. ”Kuu­le, An­te­ro. Meil­le mei­na­si tul­la pie­ni­muo­toi­nen avi­ok­rii­si, kun ei tie­det­ty, mitä toi­sil­lem­me sa­noi­sim­me. Sii­nä me kat­sot­tiin vaan toi­si­am­me kum­mis­saan: 'Kuka toi toi­nen oi­kein on?'”

Ju­tu­nai­heet oli­vat vä­his­sä, kun oli to­tut­tu suur­per­heen elä­mään, jos­sa avi­o­puo­li­son huo­mi­oi­mi­nen oli jää­nyt vä­häl­le ar­jen tou­hu­jen ja hä­li­nän var­joon.

Las­ten pyö­ries­sä ym­pä­ril­lä puo­li­son huo­mi­oi­mi­nen jää vä­ki­sin vä­hem­mäl­le. Hel­pos­ti ar­jen ru­tii­nit ja työn­ja­ot vie­vät mei­tä van­hem­pia ja kah­den­kes­kis­tä ai­kaa löy­tyy ai­van lii­an vä­hän. Il­lal­la las­ten nuk­ku­es­sa it­sel­lä­kin vä­sy­mys jo pai­naa sil­miä. Ju­tel­laan joku toi­nen päi­vä, mie­tin en­nen kuin sul­jen sil­mä­ni. Koh­ta var­maan rou­va­kin tu­lee nuk­ku­maan. Huo­mi­set työ­a­si­at pyö­räh­tä­vät vie­lä aja­tuk­sis­sa­ni en­nen kuin uni ot­taa huo­maan­sa.

Olen huo­man­nut, et­tä kah­den­kes­ki­sen ajan löy­ty­mi­nen vaa­tii mi­nun­kin pa­nos­ta­ni. Ky­se­len en­nak­koon työ­nan­ta­jal­ta va­paa­päi­vät, las­ten­hoi­don ja mö­kin et­si­mi­nen. Pie­net lap­set täy­tyy val­mis­tel­la ker­to­mal­la, et­tä isi ja äi­ti on en­si vii­kol­la pois­sa. Kou­lu­lais­ten me­not on kar­toi­tet­ta­va: ham­mas­lää­kä­ri­käyn­nit, raa­mat­tu­luo­kat ja ka­ve­ri­synt­tä­rit. Yl­lät­tä­vän pal­jon val­mis­tau­tu­mis­ta, et­tä pääs­tään lo­mal­le.

Olen huo­man­nut et­tä puo­li­son kans­sa vie­tet­ty kah­den­kes­ki­nen ai­ka on an­ta­nut uut­ta iloa ja voi­mia ar­jen as­ka­rei­hin. Koko per­he voi hy­vin, kun van­hem­mat huo­leh­ti­vat toi­sis­taan. Van­hem­pien hy­vin­voin­ti on koko per­heen kan­ta­va voi­ma­va­ra.

Olin ai­koi­naan eräis­sä häis­sä, jos­sa pap­pi an­toi kir­kos­sa sul­ha­sel­le neu­von. ”Jos si­nul­la on kak­si ra­haa, niin os­ta toi­sel­la ruo­kaa ja toi­sel­la vai­mol­le­si kuk­kia." Neu­vo on jää­nyt mie­lee­ni ja ker­too, mi­ten tär­ke­ää on huo­leh­tia yh­tei­ses­tä ajas­ta ja kil­pail­la puo­li­son kans­sa toi­sen huo­mi­oi­mi­ses­ta.

Saim­me juu­ri pari viik­koa sit­ten ol­la ruh­ti­naal­li­sen vii­kon ajan poh­joi­ses­sa kak­sin tak­ka­tu­len ää­res­sä. Tein it­sel­le­ni lu­pauk­sia, et­tä vie­lä tän­ne tul­laan tänä vuon­na uu­des­taan. Kat­se­len vai­mo­ni ilois­ta hy­myä ja it­se­kin hy­myil­len to­te­an, et­tä kan­nat­ti taas läh­teä.

Lu­mi­han­keen jä­tim­me tie­tä­mät­täm­me sy­dä­men muo­toi­sen pyö­ri­mis­jäl­jen. Mö­kin vuok­raa­ja jul­kai­si Fa­ce­boo­kis­sa ku­van seu­raa­va­na päi­vä­nä saa­te­sa­noil­la "Kii­tos käyn­nis­tä, jä­tit­te jäl­keen­ne rak­kau­den mer­kin, tul­kaa­han tois­te­kin.”