Pihaamme ympäröivä metsä oli kasvanut liian tiheäksi, kun edellisestä harvennuksesta oli kulunut jo hyvä tovi. Vanhin poika oli kysellyt jotakin mukavaa puuhaa. Nyt olisi hiukan aikaa ennen kuin he suuntaisivat takaisin Etelä-Suomeen. Niinpä moottorisaha oli laulanut useampana päivänä. Laulaminen kuvasti hyvin sitä poikani iloa ja intoa, jolla hän kaatoi puita nurin ja sahasi niitä pienemmiksi pölleiksi. Itselleni riitti apumiehen virka rankojen ja pöllien kuskaamisessa. Mukavaa hommaa sekin oli ja varsinkin yhdessä tehden.
Siinä puita kasatessani havahduin puhelimen soittoääneen ja huomasin ystäväni nimen vilkkuvan näytöllä. Mieluusti vastasin puhelimeen samalla puuhommia jatkaen. Vaihdettiin siinä päällimmäiset kuulumiset ja taisin kertoa meidän puunkaatourakastamme. Ehkä ystäväni arveli keskeyttäneen minut työn äärestä, johon vakuutin niiden kyllä odottavan tai arvelin, että pystyn niitä tässä samalla jatkamaan. Kuten hetken teinkin, niiden päällimmäisten kuulumisten ajan.
Vähitellen keskustelumme siirtyi syvällisimpiin asioihin, joihin edetään, kun päällimmäiset ja tavanomaiset kuulumiset on vaihdettu. Niihin, jotka vaativat aikaa ja herkkyyttä, toisen tuntemisen kautta syntynyttä luottamusta. Niihin, joissa tarvitaan vähemmän puhumista, enemmän kuuntelemista ja välillä ihan hiljaakin olemista. Silti toinen tietää, että kyllä minua kuunnellaan. Joskus näissä hetkissä sanojen löytäminen voi olla vaikeaa ja silloin hiljaisuus puhuu enemmän.
Lopetan puiden kasaamisen ja siirryn ulkosaunan penkille, etäämmälle muista. Terassin harmaalla penkillä on hyvä istua, rauhallista puhua ja hiljaa kuunnella. Kuulen ystävän puhetta, kipuilua, ehkä vähän tuskaakin. Tuossa hetkessä tuntuu, että jos hän olisi tässä vierellä, voisin samalla olalle taputtaa, koittaa ottaa osan hänen taakastaan. Koitan ymmärtää ja lohduttaa, vaikka minulta puuttuu sama kokemus. Minun ymmärrykseni vammaisista henkilöistä; lapsista, nuorista ja aikuisista rakentuu ammatin ja työn tuomana. En ole ollut pienen syvästi vammaisen lapsen isä, vanhempi ja kasvattaja. Tai samaa työkaverina tai ystävänä. En täysin voi samaistua, eikä ystäväni sitä odotakaan. Ehkä voin reunasta kuitenkin ymmärtää. Ainakin sen lupaan.
Puhelu tuli lähelle. Keskustelumme puhutteli ja kosketti ja se vei minut työhistoriani alkuvuosiin, sinne nuoren ja vielä kokemattoman hoitajan ensikohtaamisiin vammaisten lasten kanssa. Niissä hetkissä olin lähellä itseäni, välillä niin, että mielessäni oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Pohdin Jumalan luomisen tarkoitusta ja esitin Taivaan Isälle kysymyksiä hiljaa mielessä. Joskus taisin puhua ja purkaa myös omaa ymmärtämättömyyttäni. Mikä on elämän tarkoitus? Nuo ajat ja vuodet koskettivat, opettivat ja kasvattivat. Ehkä kaikkein eniten tähänastisesta työurastani. Näin ajattelen tänä päivänä.
Mielessä palaan aikaan opiskelijana vammaisten lasten sairaalaosastolla ja hoitajan työni alkuvuosiin, näiden paikkojen käytäville ja huoneisiin. Tunne ei ole kokonaan unohtunut. Työskentelin yksikössä, jossa hoidimme myös monin tavoin kehitysvammaisia lapsia. Osa oli hyvinkin syvästi kehitysvammaisia tai heillä saattoi olla lisäksi monia liitännäissairauksia tai vammoja. Tutuksi tulivat monet miksi-kysymykset, jotka risteilivät mielessäni. Muistan päiviä ja iltoja, joskus öitäkin, kun istuin kiikkutuolissa lapsi sylissäni. Joskus rauhoitellen, joskus hyviä hetkiä jakaen ja joskus jotain siltä väliltä. Vielä vuosienkin jälkeen on vaikea kuvata sitä tunnetta, miten suurta avuttomuutta välillä tunsin näitä lapsia ja nuoria hoitaessani. Miten olisin tahtonut tehdä enemmän ja paremmin hoitooni uskotun lapsen parhaaksi. Toisaalta oli myös monia ilon ja onnistumisen hetkiä, niitäkin sain olla kokemassa. Nekin avarsivat ajatuksiani.
Näiden lasten elämä puhutteli ja saattoi minua vähitellen vastausten äärelle. Uskovaisena ymmärsin jokaisen ihmisen, niin lapsen kuin aikuisen, vammaisen tai vammattoman elämän arvokkuuden ja ainutkertaisuuden. Elämän suuren ihmeen, jonka syntymässä saamme. Vähitellen opin ymmärtämään, että tämän hoidossani olevan eri tavoin vammaisen lapsen elämän mielekkyys ei rakennu minun asettamallani kriteereillä tai ehdoilla. Ne eivät ole yhtä kuin hänen hyvä elämä, vaan se voi muodostua hyvin monella tavalla. Ymmärsin myös, että kuitenkin omalla toiminnallani voin olla lisäämässä tämän lapsen elämän mielekkyyttä. Rauhallisella ja välittävällä hoidolla voin osaltani vahvistaa hänen hyvää elämää. Mitä vaikeammin ja syvemmin vammainen lapsi oli hoidossani, sitä suuremman ja hauraamman elämän varjeleminen oli tehtäväni.
Jokaisen ihmisen elämä on arvokas ja jokaisella elämällä on oma tehtävänsä. Näinä vuosina minulle avautui erityisen lapsen elämän tarkoitusta ja tänään ajattelen, että Taivaan Isän heille antama elämäntehtävä on myös erityinen. Ympärillämme olevat eri tavoin vammaiset ihmiset tekevät näkyväksi meidän kaikkien ihmisten avuntarpeen toisista ihmisistä, tarvitsemme elämässä toinen toistamme eikä meistä kukaan ole toista parempi. Ilman heidän mukanaan tuomaa herkkyyttä, tämä maailma olisi varmasti paljon kovempi ja kylmempi sekä itsekkäimmällä ihmisillä asutettu. Omana itsenään he saavat olla tuomassa elämään inhimillisyyttä, joka tekee maailmasta paremman ja välittävämmän paikan meille kaikille.
Ilta on jo hämärtynyt, kun alamme päättämään puhelua. Monivaiheisen ja monin ajatuksin rakentuneen sekä välillä syvällisen puhelun päätteeksi toteamme yhdessä, että emme aina ymmärrä Luojan suuruutta, emmekä saa aina heti vastauksia kysymyksiimme. Joihinkin emme ehkä koskaan. Silti meidän on hyvä luottaa Taivaan Isän tahtoon, Hän ei tee virheitä luomisessaan. On turvallista ajatella, että saamme jättää oman ja läheisten elämämme Taivaan Isän käsiin, Hänen siunaukseensa ja varjelukseensa. Hänen sallimattaan ei mitään tapahdu.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys