Läh­det­te­kö mu­kaan pie­neen ku­vit­te­lu­het­keen, poi­mi­maan tuo­ki­on ta­val­li­ses­ta ar­jes­ta? Sul­ke­kaa sil­män­ne ja ku­vi­tel­kaa mie­les­sän­ne iha­na sees­tei­nen het­ki, kun pyyk­ki­ko­rit­kin ovat tyh­jät. Viik­kaat­te hy­räil­len vii­mei­siä puh­tai­ta pyyh­kei­tä ko­din­hoi­to­huo­neen työ­pöy­dän ää­res­sä, on tyy­ty­väi­nen mie­li. On­han ai­na niin mah­dot­to­man mu­ka­vaa, kun koti on het­ken jo­ten­kin ta­sa­pai­nos­sa ei­kä te­ke­mät­tö­miä töi­tä ole suu­rem­min edes­sä.

Ajat­te­let­te lait­ta­van­ne lo­put vaat­teet pai­kal­leen ja sen jäl­keen voi­sit­te­kin het­kek­si is­tah­taa vaik­ka kir­jan ää­reen. Pyyh­kei­tä lii­na­vaa­te­kaap­piin vie­des­sän­ne ha­vah­dut­te huo­maa­maan mel­ko tyh­jil­tä näyt­tä­vät hyl­lyt. Pyyh­kei­tä on ta­lou­des­sa kyl­lä pal­jon, mut­ta nyt kaa­pis­ta puut­tuu nii­tä ai­na­kin pa­ri­kym­men­tä.

Ki­hel­möin­nin tun­ne al­kaa nou­se­maan ala­se­läs­tä ja ai­heut­taa sä­rön le­vol­li­seen tun­nel­maan. Jos kyl­py­huo­nees­sa on jo­kai­sel­la yk­si käy­tös­sä ole­va pyy­he ja lii­na­vaa­te­kaap­pi lä­hes tyh­jä, yh­tä­lön rat­kai­su on sel­vä. Ylä­ker­ras­sa, jäl­ke­läis­ten val­ta­kun­nas­sa, odot­taa var­mas­ti mel­koi­nen käy­tet­ty­jen pyyh­kei­den vuo­ri. Ja se ei ole hyvä asia ol­len­kaan, sil­lä pyyh­kei­den imu­ky­kyi­nen ma­te­ri­aa­li imee ym­pä­ril­leen val­ta­van mää­rän muu­ta­kin teks­tii­liä ja epä­mää­räis­tä ta­va­raa.

Täs­sä lii­na­vaa­te­kaa­pin edes­sä voi ol­la se het­ki, jol­loin pun­ni­taan, kan­nat­taa­ko pi­la­ta hy­vin al­ka­nut päi­vä vai ei. An­taa­ko ki­hel­möin­nin nous­ta tie­toi­suu­den ta­sol­le vai hau­taa­ko sen vain koh­da­tak­seen sen jo­nain lä­hi­päi­vä­nä uu­del­leen.

Minä pää­tän us­kal­taa. Pää­tän, et­tä ei se ole äi­ti ei­kä mi­kään, joka ei us­kal­la kur­ka­ta ylä­ker­ran huo­nei­siin.

– Voi tai­va­han ta­li­kynt­ti­lät, sa­noi­si äi­ti­ni.

Mi­nun koh­dal­la­ni ruu­ka­si ai­ka­naan vie­lä jat­kaa:

– Tyt­tö­nen elä­vä ja huo­ne on kuin men­neit­ten maja.

Minä en sano niin. Minä en en­sin sano mi­tään, kos­ka en ky­ke­ne.

Pit­kää sil­män­ne edel­leen kiin­ni, sil­lä tämä to­ti­nen mie­li­ku­va­leik­ki jat­kuu. äl­kää­kä säi­käh­tä­kö, kos­ka nyt joku saat­taa myl­väh­tää vä­hä­sen. Se olen minä. Jos­kus olen huo­nei­den ää­res­sä it­ke­nyt­kin, mut­ta täl­lä ker­taa en jou­da. Kä­det va­vis­ten kir­joi­tan en­si al­kuun per­heem­me What­sApp-ryh­mään tie­do­tuk­sen.

Se liit­tyy vah­vas­ti juu­ri täs­sä het­kes­sä syn­ty­nee­seen sii­vous­pal­ve­lu­y­ri­tyk­seen ni­mel­tä Tmi Sii­vous­pal­ve­lu äi­ti, jol­ta saa vi­to­sel­la koko hoi­don – huo­neen rai­vauk­sen, pe­tien teon, pyyk­kien pai­kal­leen vie­mi­sen, imu­roin­nin ja mop­pauk­sen. Täs­tä kai­kes­ta huo­leh­tii pyy­tä­mät­tä äi­ti, ei­kä mak­sus­ta tar­vit­se to­del­la­kaan huo­leh­tia. äi­ti­nä osaan kyl­lä ve­loit­taa sum­man suo­raan pal­ve­lu­nos­ta­jan ti­lil­tä. Ja olen muu­ten no­pea.

Tie­do­nan­nos­sa huo­mau­tan, et­tä pal­ve­lun voi toki hel­pos­ti vält­tää – sii­vous­työ ei käyn­nis­ty, jos aa­mul­la jät­tää huo­neen­sa sie­det­tä­vään kun­toon.

Olen ai­ka var­ma, et­tä ter­mi ”api­nan­rai­vo” on joh­det­tu tei­nien huo­net­ta sii­vo­a­vas­ta äi­dis­tä. äi­dis­tä, joka ei voi ol­la hil­jaa, vaik­ka tie­tää, et­tä ylei­söä ei ole. Kan­taa yh­den huo­nees­ta kuu­si käy­tet­tyä pyy­het­tä. Toi­sel­ta vä­hem­män. Kol­mas on eri­kois­tu­nut jo­hon­kin muu­hun. Yh­den huo­nees­sa siu­nai­lee li­kais­ten as­ti­oi­den mää­rää ja ves­sas­sa yrit­tää hen­git­tää suun kaut­ta, jot­ta ros­kik­ses­sa par­vei­le­vat ba­naa­ni­kär­pä­set ei­vät me­ni­si hen­keen. Kiuk­kui­se­na rynt­tää koko ros­kik­sen koh­ti por­ra­sauk­koa, kun­nes muis­taa tar­kis­taa sen, kun nii­tä pik­ku­lu­si­koi­ta­kin on niin pal­jon huk­ka­teil­lä. Löy­tyy­hän siel­tä ju­gurt­ti­pur­keis­ta pari, mut­ta jos­tain syys­tä ne­kään ei­vät saa miel­tä iloi­sek­si.

Sen ver­ran ko­ke­nut äi­ti on mat­kan var­rel­la op­pi­nut, et­tei hän enää hais­te­le lat­ti­al­ta löy­ty­viä vaat­tei­ta. Jos­kus teki sitä, hais­te­li ero­tel­lak­seen puh­taat ja puo­li­pi­toi­set. Pari ker­taa ereh­tyi hais­ta­maan hy­vin käy­tet­tyä ja huo­kai­li to­vin olo­aan ta­sa­pai­not­taak­seen. Nyt hän lait­taa kaik­ki ar­mot­ta me­ne­mään suo­raan pe­suun.

En edes ku­vai­le enem­pää, lo­pe­te­taan leik­ki tä­hän. Luu­li­sit­te pian, et­tä meil­lä ei sii­vo­ta iki­nä, mut­ta ei se sitä ole. äi­ti ei vain jak­sa nous­ta ihan joka päi­vä ylä­ker­taan. Sel­ke­äs­ti ker­ran vii­kos­sa on lii­an har­voin, kak­si ker­taa toi­vot­to­man har­voin ja kuu­kau­des­sa eh­tii ta­pah­tua jo ka­tast­ro­fi.

Usein täl­lais­ten epä­toi­von sii­vit­tä­mien sii­vous­puus­kien jäl­keen lai­tan pai­kal­li­sen Fa­ce­boo­kin kirp­pu­to­ril­le jo­tain yli­mää­räis­tä ta­va­raa ylä­ker­ras­ta myyn­tiin. Osa lap­sis­ta on sa­mas­sa ryh­mäs­sä mu­ka­na ja saa­vat pu­he­li­meen­sa oi­kein il­moi­tuk­sen äi­din kau­pan­käyn­nis­tä.

Ker­ran kä­vi­kin niin, et­tä yk­si tei­ni tuli va­ro­vai­ses­ti näyt­tä­mään mi­nul­le kän­nyk­kään­sä.

– EI KAI äI­TI OO YLä­KER­RAS­SA? Mun huo­ne on niin äl­löt­tä­vä et hä­vet­tää it­tee­ki, oli yk­si pois­sa­o­le­va vies­ti­tel­lyt si­sa­rel­leen.

On­nek­si sis­ko loh­dut­ti:

– Jep, on, mut ei eri­tyi­sem­min mons­te­roi.

Sil­lä ker­taa en, jol­lain toi­sel­la ker­ral­la eh­kä vä­hän. Sil­loin kun kek­sin Tmi Sii­vous­pal­ve­lu äi­din, olin ai­ka ki­reä. Kun ei ai­na jak­sa ol­la on­nel­li­nen näh­des­sään las­ten­sa elä­män­merk­ke­jä.

Joku päi­vä täs­sä taas vaih­teek­si me­nin ylä­ker­taan. Pik­ku­poi­kien huo­neen ovel­la en tien­nyt, mitä teh­dä. Mo­nel­le saat­taa ol­la tut­tu ti­lan­ne, et­tä yrit­tä­jä­nä ei ha­lu­ai­si­kaan ot­taa toi­mek­si­an­toa vas­taan. Nyt is­ki sel­lai­nen ti­lan­ne, sil­lä sitä kah­den ka­ve­ruk­sen huo­net­ta ei vi­to­sel­la sii­vo­ai­si ku­kaan hy­vil­lä mie­lin. Toi­mek­si­an­ta­jat­kin oli­vat sitä pait­si vie­lä niin nuo­ria, et­tei niil­lä oli­si ol­lut edes mak­su­ky­kyä, ja ve­lak­si on han­ka­la teh­dä hom­mia.

Es­ka­ri-ikäi­nen oli päät­tä­nyt aa­mul­la et­siä tie­tyt hou­sut, vel­jien­sä kaa­pis­ta. No­pe­as­ti ja hel­pos­ti löy­si­kin ne kis­ko­mal­la ihan kaik­ki vaat­teet lat­ti­al­le. Siel­lä ne lo­jui­vat su­las­sa so­vus­sa syö­mät­tö­mien kark­ki­päi­vä­kark­kien kans­sa. Pe­dit tie­ten­kin pe­taa­mat­ta ja pe­taus­pat­jat la­ka­noi­den sy­lei­lys­sä va­lui­vat puo­lik­si lat­ti­al­le. Toi­nen päi­vä­peit­to oli vis­kat­tu pleik­ka­rin näy­tön pääl­le ja ma­ton al­le oli koi­tet­tu il­mei­ses­ti pii­lot­taa säh­ly­mai­la pal­loi­neen. Yö­pöy­dät kaa­det­tu­na, pik­ku­le­got ja kek­sin­mu­rut ja kaik­ki niin le­väl­lään, et­tä kos­kaan en ole tain­nut sot­kui­sem­paa poi­kien huo­net­ta näh­dä.

Sii­vo­ai­sit­te­ko it­se? Vi­to­sel­la?

On­nek­si tyy­pit oli­vat ko­to­na. Toi­sel­la oli ka­ve­ri­kin ky­läs­sä. Käs­kin oma­ni hom­miin ja läh­din ha­ke­maan isoa rak­sa­har­jaa kis­ko­ak­se­ni sän­gy­na­lus­ten aar­teet enem­män esil­le. Pa­la­tes­sa­ni ha­vait­sin ys­tä­vyy­den kal­liin lah­jan koh­dan­neen omaa poi­kaa­ni, kun hä­nen ka­ve­rin­sa sii­nä tyy­neen tyy­liin­sä viik­ka­si vaa­te­me­ren sy­vyyk­sis­tä vaat­tei­ta kaap­piin to­de­ten jäy­häs­ti, et­tei kel­lään voi ol­la näin pal­joa verk­ka­rei­ta. Osa on kyl­lä mui­den, tuu­mi hän.

Ihan­ne­maa­il­mas­sa sa­noi­sin, et­tä po­jat sii­vo­si­vat huo­neen­sa ai­van it­se, mut­ta ihan niin se ei men­nyt. Yh­des­sä saim­me sen kun­toon, ja kyl­lä oli­vat tyy­ty­väi­siä niin po­jat kuin äi­ti. It­se vie­lä vä­hän hy­myt­tö­mä­nä mui­den huo­nei­den sii­vouk­sen jäl­keen raa­ha­sin ala­ker­taan jä­te­säk­ke­jä. Pari ros­kik­seen, yk­si vaa­te­ke­räyk­seen, yk­si vuo­ri pyyk­ki­ko­rit tuk­ki­maan.

Mies­kin oli saa­pu­nut ko­tiin. Lie­kö vai­mon­sa pos­kien ter­veen he­leä tou­hu­pu­na ol­lut syy­nä, kun tuli koh­ti, ot­ti ja ru­tis­ti. Suu­kon­kin an­toi. Nau­rat­ti vä­ki­sin.

Ja niin yk­si keit­ti­ön­pöy­dän ää­res­sä is­tu­va, vas­ti­kään ko­tiu­tu­nut tei­ni­por­sas tuu­ma­si:

– No nyt se kyl­lä on hy­väl­lä tuu­lel­la, ei se meil­le vaan noin!

No, sil­lä löy­tö­ret­ki­het­kel­lä en suu­rem­min heil­le hy­myn­nyt, mut­ta jäl­keen päin olen jo hel­ty­nyt. Kai tuo vai­he kuu­luu lap­suu­teen ja nuo­ruu­teen, ei ole pe­tien teko pääl­lim­mäi­se­nä mie­les­sä aa­mui­sin. Kyl­lä ne ai­ka­naan op­pi­vat, opin­han mi­nä­kin.

– Tyt­tö­nen elä­vä, men­neit­ten ma­jan kas­vat­ti.