JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tmi Siivouspalvelu Äiti

30.3.2019 6.34

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190330063400

Läh­det­te­kö mu­kaan pie­neen ku­vit­te­lu­het­keen, poi­mi­maan tuo­ki­on ta­val­li­ses­ta ar­jes­ta? Sul­ke­kaa sil­män­ne ja ku­vi­tel­kaa mie­les­sän­ne iha­na sees­tei­nen het­ki, kun pyyk­ki­ko­rit­kin ovat tyh­jät. Viik­kaat­te hy­räil­len vii­mei­siä puh­tai­ta pyyh­kei­tä ko­din­hoi­to­huo­neen työ­pöy­dän ää­res­sä, on tyy­ty­väi­nen mie­li. On­han ai­na niin mah­dot­to­man mu­ka­vaa, kun koti on het­ken jo­ten­kin ta­sa­pai­nos­sa ei­kä te­ke­mät­tö­miä töi­tä ole suu­rem­min edes­sä.

Ajat­te­let­te lait­ta­van­ne lo­put vaat­teet pai­kal­leen ja sen jäl­keen voi­sit­te­kin het­kek­si is­tah­taa vaik­ka kir­jan ää­reen. Pyyh­kei­tä lii­na­vaa­te­kaap­piin vie­des­sän­ne ha­vah­dut­te huo­maa­maan mel­ko tyh­jil­tä näyt­tä­vät hyl­lyt. Pyyh­kei­tä on ta­lou­des­sa kyl­lä pal­jon, mut­ta nyt kaa­pis­ta puut­tuu nii­tä ai­na­kin pa­ri­kym­men­tä.

Ki­hel­möin­nin tun­ne al­kaa nou­se­maan ala­se­läs­tä ja ai­heut­taa sä­rön le­vol­li­seen tun­nel­maan. Jos kyl­py­huo­nees­sa on jo­kai­sel­la yk­si käy­tös­sä ole­va pyy­he ja lii­na­vaa­te­kaap­pi lä­hes tyh­jä, yh­tä­lön rat­kai­su on sel­vä. Ylä­ker­ras­sa, jäl­ke­läis­ten val­ta­kun­nas­sa, odot­taa var­mas­ti mel­koi­nen käy­tet­ty­jen pyyh­kei­den vuo­ri. Ja se ei ole hyvä asia ol­len­kaan, sil­lä pyyh­kei­den imu­ky­kyi­nen ma­te­ri­aa­li imee ym­pä­ril­leen val­ta­van mää­rän muu­ta­kin teks­tii­liä ja epä­mää­räis­tä ta­va­raa.

Täs­sä lii­na­vaa­te­kaa­pin edes­sä voi ol­la se het­ki, jol­loin pun­ni­taan, kan­nat­taa­ko pi­la­ta hy­vin al­ka­nut päi­vä vai ei. An­taa­ko ki­hel­möin­nin nous­ta tie­toi­suu­den ta­sol­le vai hau­taa­ko sen vain koh­da­tak­seen sen jo­nain lä­hi­päi­vä­nä uu­del­leen.

Minä pää­tän us­kal­taa. Pää­tän, et­tä ei se ole äi­ti ei­kä mi­kään, joka ei us­kal­la kur­ka­ta ylä­ker­ran huo­nei­siin.

– Voi tai­va­han ta­li­kynt­ti­lät, sa­noi­si äi­ti­ni.

Mi­nun koh­dal­la­ni ruu­ka­si ai­ka­naan vie­lä jat­kaa:

– Tyt­tö­nen elä­vä ja huo­ne on kuin men­neit­ten maja.

Minä en sano niin. Minä en en­sin sano mi­tään, kos­ka en ky­ke­ne.

Pit­kää sil­män­ne edel­leen kiin­ni, sil­lä tämä to­ti­nen mie­li­ku­va­leik­ki jat­kuu. äl­kää­kä säi­käh­tä­kö, kos­ka nyt joku saat­taa myl­väh­tää vä­hä­sen. Se olen minä. Jos­kus olen huo­nei­den ää­res­sä it­ke­nyt­kin, mut­ta täl­lä ker­taa en jou­da. Kä­det va­vis­ten kir­joi­tan en­si al­kuun per­heem­me What­sApp-ryh­mään tie­do­tuk­sen.

Se liit­tyy vah­vas­ti juu­ri täs­sä het­kes­sä syn­ty­nee­seen sii­vous­pal­ve­lu­y­ri­tyk­seen ni­mel­tä Tmi Sii­vous­pal­ve­lu äi­ti, jol­ta saa vi­to­sel­la koko hoi­don – huo­neen rai­vauk­sen, pe­tien teon, pyyk­kien pai­kal­leen vie­mi­sen, imu­roin­nin ja mop­pauk­sen. Täs­tä kai­kes­ta huo­leh­tii pyy­tä­mät­tä äi­ti, ei­kä mak­sus­ta tar­vit­se to­del­la­kaan huo­leh­tia. äi­ti­nä osaan kyl­lä ve­loit­taa sum­man suo­raan pal­ve­lu­nos­ta­jan ti­lil­tä. Ja olen muu­ten no­pea.

Tie­do­nan­nos­sa huo­mau­tan, et­tä pal­ve­lun voi toki hel­pos­ti vält­tää – sii­vous­työ ei käyn­nis­ty, jos aa­mul­la jät­tää huo­neen­sa sie­det­tä­vään kun­toon.

Olen ai­ka var­ma, et­tä ter­mi ”api­nan­rai­vo” on joh­det­tu tei­nien huo­net­ta sii­vo­a­vas­ta äi­dis­tä. äi­dis­tä, joka ei voi ol­la hil­jaa, vaik­ka tie­tää, et­tä ylei­söä ei ole. Kan­taa yh­den huo­nees­ta kuu­si käy­tet­tyä pyy­het­tä. Toi­sel­ta vä­hem­män. Kol­mas on eri­kois­tu­nut jo­hon­kin muu­hun. Yh­den huo­nees­sa siu­nai­lee li­kais­ten as­ti­oi­den mää­rää ja ves­sas­sa yrit­tää hen­git­tää suun kaut­ta, jot­ta ros­kik­ses­sa par­vei­le­vat ba­naa­ni­kär­pä­set ei­vät me­ni­si hen­keen. Kiuk­kui­se­na rynt­tää koko ros­kik­sen koh­ti por­ra­sauk­koa, kun­nes muis­taa tar­kis­taa sen, kun nii­tä pik­ku­lu­si­koi­ta­kin on niin pal­jon huk­ka­teil­lä. Löy­tyy­hän siel­tä ju­gurt­ti­pur­keis­ta pari, mut­ta jos­tain syys­tä ne­kään ei­vät saa miel­tä iloi­sek­si.

Sen ver­ran ko­ke­nut äi­ti on mat­kan var­rel­la op­pi­nut, et­tei hän enää hais­te­le lat­ti­al­ta löy­ty­viä vaat­tei­ta. Jos­kus teki sitä, hais­te­li ero­tel­lak­seen puh­taat ja puo­li­pi­toi­set. Pari ker­taa ereh­tyi hais­ta­maan hy­vin käy­tet­tyä ja huo­kai­li to­vin olo­aan ta­sa­pai­not­taak­seen. Nyt hän lait­taa kaik­ki ar­mot­ta me­ne­mään suo­raan pe­suun.

En edes ku­vai­le enem­pää, lo­pe­te­taan leik­ki tä­hän. Luu­li­sit­te pian, et­tä meil­lä ei sii­vo­ta iki­nä, mut­ta ei se sitä ole. äi­ti ei vain jak­sa nous­ta ihan joka päi­vä ylä­ker­taan. Sel­ke­äs­ti ker­ran vii­kos­sa on lii­an har­voin, kak­si ker­taa toi­vot­to­man har­voin ja kuu­kau­des­sa eh­tii ta­pah­tua jo ka­tast­ro­fi.

Usein täl­lais­ten epä­toi­von sii­vit­tä­mien sii­vous­puus­kien jäl­keen lai­tan pai­kal­li­sen Fa­ce­boo­kin kirp­pu­to­ril­le jo­tain yli­mää­räis­tä ta­va­raa ylä­ker­ras­ta myyn­tiin. Osa lap­sis­ta on sa­mas­sa ryh­mäs­sä mu­ka­na ja saa­vat pu­he­li­meen­sa oi­kein il­moi­tuk­sen äi­din kau­pan­käyn­nis­tä.

Ker­ran kä­vi­kin niin, et­tä yk­si tei­ni tuli va­ro­vai­ses­ti näyt­tä­mään mi­nul­le kän­nyk­kään­sä.

– EI KAI äI­TI OO YLä­KER­RAS­SA? Mun huo­ne on niin äl­löt­tä­vä et hä­vet­tää it­tee­ki, oli yk­si pois­sa­o­le­va vies­ti­tel­lyt si­sa­rel­leen.

On­nek­si sis­ko loh­dut­ti:

– Jep, on, mut ei eri­tyi­sem­min mons­te­roi.

Sil­lä ker­taa en, jol­lain toi­sel­la ker­ral­la eh­kä vä­hän. Sil­loin kun kek­sin Tmi Sii­vous­pal­ve­lu äi­din, olin ai­ka ki­reä. Kun ei ai­na jak­sa ol­la on­nel­li­nen näh­des­sään las­ten­sa elä­män­merk­ke­jä.

Joku päi­vä täs­sä taas vaih­teek­si me­nin ylä­ker­taan. Pik­ku­poi­kien huo­neen ovel­la en tien­nyt, mitä teh­dä. Mo­nel­le saat­taa ol­la tut­tu ti­lan­ne, et­tä yrit­tä­jä­nä ei ha­lu­ai­si­kaan ot­taa toi­mek­si­an­toa vas­taan. Nyt is­ki sel­lai­nen ti­lan­ne, sil­lä sitä kah­den ka­ve­ruk­sen huo­net­ta ei vi­to­sel­la sii­vo­ai­si ku­kaan hy­vil­lä mie­lin. Toi­mek­si­an­ta­jat­kin oli­vat sitä pait­si vie­lä niin nuo­ria, et­tei niil­lä oli­si ol­lut edes mak­su­ky­kyä, ja ve­lak­si on han­ka­la teh­dä hom­mia.

Es­ka­ri-ikäi­nen oli päät­tä­nyt aa­mul­la et­siä tie­tyt hou­sut, vel­jien­sä kaa­pis­ta. No­pe­as­ti ja hel­pos­ti löy­si­kin ne kis­ko­mal­la ihan kaik­ki vaat­teet lat­ti­al­le. Siel­lä ne lo­jui­vat su­las­sa so­vus­sa syö­mät­tö­mien kark­ki­päi­vä­kark­kien kans­sa. Pe­dit tie­ten­kin pe­taa­mat­ta ja pe­taus­pat­jat la­ka­noi­den sy­lei­lys­sä va­lui­vat puo­lik­si lat­ti­al­le. Toi­nen päi­vä­peit­to oli vis­kat­tu pleik­ka­rin näy­tön pääl­le ja ma­ton al­le oli koi­tet­tu il­mei­ses­ti pii­lot­taa säh­ly­mai­la pal­loi­neen. Yö­pöy­dät kaa­det­tu­na, pik­ku­le­got ja kek­sin­mu­rut ja kaik­ki niin le­väl­lään, et­tä kos­kaan en ole tain­nut sot­kui­sem­paa poi­kien huo­net­ta näh­dä.

Sii­vo­ai­sit­te­ko it­se? Vi­to­sel­la?

On­nek­si tyy­pit oli­vat ko­to­na. Toi­sel­la oli ka­ve­ri­kin ky­läs­sä. Käs­kin oma­ni hom­miin ja läh­din ha­ke­maan isoa rak­sa­har­jaa kis­ko­ak­se­ni sän­gy­na­lus­ten aar­teet enem­män esil­le. Pa­la­tes­sa­ni ha­vait­sin ys­tä­vyy­den kal­liin lah­jan koh­dan­neen omaa poi­kaa­ni, kun hä­nen ka­ve­rin­sa sii­nä tyy­neen tyy­liin­sä viik­ka­si vaa­te­me­ren sy­vyyk­sis­tä vaat­tei­ta kaap­piin to­de­ten jäy­häs­ti, et­tei kel­lään voi ol­la näin pal­joa verk­ka­rei­ta. Osa on kyl­lä mui­den, tuu­mi hän.

Ihan­ne­maa­il­mas­sa sa­noi­sin, et­tä po­jat sii­vo­si­vat huo­neen­sa ai­van it­se, mut­ta ihan niin se ei men­nyt. Yh­des­sä saim­me sen kun­toon, ja kyl­lä oli­vat tyy­ty­väi­siä niin po­jat kuin äi­ti. It­se vie­lä vä­hän hy­myt­tö­mä­nä mui­den huo­nei­den sii­vouk­sen jäl­keen raa­ha­sin ala­ker­taan jä­te­säk­ke­jä. Pari ros­kik­seen, yk­si vaa­te­ke­räyk­seen, yk­si vuo­ri pyyk­ki­ko­rit tuk­ki­maan.

Mies­kin oli saa­pu­nut ko­tiin. Lie­kö vai­mon­sa pos­kien ter­veen he­leä tou­hu­pu­na ol­lut syy­nä, kun tuli koh­ti, ot­ti ja ru­tis­ti. Suu­kon­kin an­toi. Nau­rat­ti vä­ki­sin.

Ja niin yk­si keit­ti­ön­pöy­dän ää­res­sä is­tu­va, vas­ti­kään ko­tiu­tu­nut tei­ni­por­sas tuu­ma­si:

– No nyt se kyl­lä on hy­väl­lä tuu­lel­la, ei se meil­le vaan noin!

No, sil­lä löy­tö­ret­ki­het­kel­lä en suu­rem­min heil­le hy­myn­nyt, mut­ta jäl­keen päin olen jo hel­ty­nyt. Kai tuo vai­he kuu­luu lap­suu­teen ja nuo­ruu­teen, ei ole pe­tien teko pääl­lim­mäi­se­nä mie­les­sä aa­mui­sin. Kyl­lä ne ai­ka­naan op­pi­vat, opin­han mi­nä­kin.

– Tyt­tö­nen elä­vä, men­neit­ten ma­jan kas­vat­ti.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
21.11.2024

Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua. Ps. 130:6

Viikon kysymys