Reilut puolitoista vuotta sitten selasin Facebookin uutisvirtaa ja silmiini osui erään äitiysliikkeen vähän erilaisempi kilpailu. Pääpalkintona kilpailussa oli viidelletoista onnelliselle voittajalle päivän kestävä hemmotteluhetki ja 600 euron arvoinen tuotekassi, joka sisältäisi sekä vauvalle että äidille erityisiä lahjoja.
Totta kai innostuin osallistumaan. Odottelin tuolloin kuopustani, ja tällainen erityinen päivä vaikutti kovin mielenkiintoiselta ja ainutlaatuiselta elämykseltä. Luettuani kilpailun ehdot kirjoitin kieli poskessa vastaukseni kysymykseen, miksi juuri minä odottava äiti ansaitsisin tämän erityislaatuisen päivän itselleni.
Unohdin tietysti koko kilpailun, niitähän somessa riittää. Näin myös, miten valtavan moni kilpailuun otti osaa ja arvelin kyseessä olevan arvonnan, joissa minulla ei juurikaan onnea ole ollut.
Silti kävi niin ihmeellisesti, että muutaman viikon päästä sain viestin, että pääsisin mukaan tuohon päivään. Miellyttävän jännittyneenä luin kutsuviestiä, jossa valotettiin vähän tulevaa. Päivän tarkoituksena olisi viisaan naisenergian avulla voimaannuttaa minut ja 14 muuta äitiä tärkeälle äitiyden matkallemme.
Voimaannuttaa äitiyden matkalle? Olin vähän hämmentynyt, sillä en lue juuri mitään henkisiä viisauksia tai oppaita, keskityn enemmän perusturvalliseen jännitys- ja dekkaripuoleen. Ylipäätään koen olevani aika jalat maassa -persoona. Alkoikin hiukan jännittää, millainen päivä olisi edessä.
Päivän aikana saisin mahdollisuuden jakaa mietteitäni muille lämminhenkisen ja hauskan ohjelman lomassa. Paikalla olisi valokuvaaja, joka voisi ottaa minusta halutessani raskauskuvan muistoksi. Hetken jo stressasin asiaa, mutta arvelin sitten, että taidetaan jättää ne kuvat minusta ottamatta.
Päivän ohjelmaa raotettiin etukäteen vielä sen verran, että siellä “trendikkään ja laktoosittoman kasvisruokatarjoilun” lomassa valmistettaisiin muun muassa voimakorut jokaiselle äidille sekä sekoitettaisiin “äitien voimasuola”. Sitä varten jokaista pyydettiin varaamaan mukaansa jokin ainesosa, jonka itse haluaa lisätä toivomaan itselleen tai toisille tiettyjä asioita. Öljyä, yrttiä, kukkia, hedelmiä, mausteita – mitä vain, mikä syötäväksi kelpaa. Tätä seosta voisi sitten käyttää vaikka osana jalkakylpyä, sillä siitä riittäisi kaikille meille hemmotelluille purkillinen mukaan.
Yrttejä. Öljyjä. Ei sitten niin yhtään minua. Yrttini ovat lähinnä ruuanlaiton perusmausteita, ja öljyihinkään en ole oikein perehtynyt. Mietin, mitä ihmettä veisin, mutta arvelin, että keksisin sen ajan kanssa.
Tulipa suuren päivän aamu. Jännitti. Oikeastaan en olisi halunnut edes mennä, olisi ollut niin mukava jakaa tämä päivä jonkun tutun kaverin kanssa. Yksin meneminen tuntui vaikealta, mutta päätin selvitä epämukavuusalueellani päivän. Samalla viivallahan olin kuin muutkin, lohduttelin itseäni. Kukaan meistä ei etukäteen tiennyt, millainen päivästä tulisi ja ihan varmasti muillakin jännitti. Ja olihan tämä kaikkinensa jotain sellaista, mitä en koskaan ennen ole kokenut. Ei siis muuta kuin kohti suurta Helsinkiä.
Raskaana olevia naisia. Kynttilöitä, ilmapalloja ja kaunista sisustusta runsaan kattauksen äärellä. Kaikki niin tunnelmallista, rauhallista ja loppuun saakka ajateltua. Jännityskin laantui heti alkuunsa lämpimän vastaanoton ja muiden osallistujien kanssa jutustellessa. Niin paljon niin mukavia ihmisiä!
Päivä oli ikimuistoinen. Aika kului siivillä, oli oikein mukavaa. Koin sellaisia asioita, joita en ole kokenut ennen. Koskaan ennen en ole pystynyt elämään kokonaista päivää, jossa päähuomio olisi minussa ja odotuksessani. Äitejä ringissä, ainoana tehtävänään olla tuona päivänä vain odottavia äitejä.
Sain myös tietää, että jokainen meistä viidestätoista oli valittu tietoisesti mukaan hakutekstiemme mukaan. Mietin, että olikohan minut valittu siksi, että olivat halunneet mukaan myös yhden suurperheen äidin. Ilokseni on sanottava, että tässä yhteydessä suurperheen äitiyttä ei koettu ollenkaan kielteisenä tai kauhisteltavana asiana.
Muut olivat aivan ihastuksissaan, että näkivät ison perheen äidin, kovasti kyselivät ja ihastelivat. Onhan se ison perheen arki varmasti monelle melkein käsittämätön asia kuvitella, jos oma arki on hyvin erilaista. Toisaalta minustakin oli mukava kuulla muiden odottavien äitien ajatuksia ja kokemuksia.
Teimme päivän aikana kauniit korut. Söimme, nauroimme, keskustelimme. Jokainen kertoili omasta elämästään. Loppupuolella päivää valmistimme sen voimasuolan, josta jo kutsussa oli mainittu.
Suola sai mausteensa. Oli laventelia ja kuivattuja ruusunnuppuja. Erilaisia öljypisaroita ja hedelmiä. Saatesanat olivat hyviä ja tarpeellisia. Kun tuli minun vuoroni, tunnustin, etten ole yrtti- enkä öljyihminen. Kerroin ajatelleeni tämän suolan olevan ensisijaisesti jalkakylvyn lisäbuusti, ja niin mieleeni olivat tulleet tosinaisen kantapäät. Tarvittaisiinkin siis isompaa raekokoa, kuten vaikkapa pussillinen keltaisia Panttereita.
Kyllähän porukka riemastui, kun vedin oikeasti esiin sen Pantteri-pussin. Ei ole kuulemma ikinä ennen tällä twistillä suolaseosta tehty. Saatesanoiksi sanoin, että iloa ja naurua ja huumoria tarvitaan kantamaan elämässä. Positiivinen ajattelu yhdistää ja tuo murheenkin keskelle toivoa paremmasta. Asioilla on taipumus sujua hyvin, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan.
Oli ihana palata kotiin mieli hyvänä, kädet täynnä ja katse tulevassa. Hyvin hemmoteltuna. Edelleenkin kodissamme näkyy tuon tuotekassin sisältöä ja saan niiden myötä palata aika ajoin päivän muistoihin. Katsomalla ihanaa lelukirahvia, juomalla kivasta juomapullostani, antaessani pikkutyttöni lainata helisevää riipustani. Luksustuotteita, joita en itse olisi raskinut ostaa. Pieniä ilonaiheita, joista pienen ihmisen on lupa iloita.
Päivän aikana ja sen jälkeen huomasin tutkailevani useassa yhteydessä omia tuntojani, sillä välillä noiden keskusteluiden lomassa tunsin myös vierauden tunnetta. Koin, että uskon turvallinen näkökulma jäi puuttumaan. Mietin, että suolaseremonian voimasuolastako minun pitäisi saada voimaa ennen synnytystä. Tai häviäisivätkö pelot siten, että ne kirjoitettiin ilmapalloon ja lähetettiin taivaalle?
Kirjoitin siihen ilmapalloon lyhyen rukouksen. Huokauksen. Menisi se perille ilman ilmapalloakin, mutta silti pyysin taivaan Isältä, että hän antaisi minulle nyt ja tulevaisuudessa voimaa luottaa ja jaksaa pysyä nöyränä. Muistaisin, että Jumala voi auttaa silloinkin, kun ihmisen taidot ja mahdollisuudet loppuvat. Sitä kirjoittaessani ajattelin: miten onnellinen olenkaan, kun on oma rakas perhe, tunnolla rauha ja aarteena, joskin joskus niin heikkona, usko Jumalaan.
En väheksy toisten pelkoja. Toivoisin vain niin, että jokaisen elämän perustana saisi olla usko Jumalaan. Ettei kenenkään tarvitsisi kirjoittaa tuulen kuljetettavaksi mitään todellista pelkoa, vaan jokainen saisi heittäytyä armon varaan ja jättää pelotkin siunaavien käsien alle.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys