Rei­lut puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten se­la­sin Fa­ce­boo­kin uu­tis­vir­taa ja sil­mii­ni osui erään äi­tiys­liik­keen vä­hän eri­lai­sem­pi kil­pai­lu. Pää­pal­kin­to­na kil­pai­lus­sa oli vii­del­le­tois­ta on­nel­li­sel­le voit­ta­jal­le päi­vän kes­tä­vä hem­mot­te­lu­het­ki ja 600 eu­ron ar­voi­nen tuo­te­kas­si, joka si­säl­täi­si sekä vau­val­le et­tä äi­dil­le eri­tyi­siä lah­jo­ja.

Tot­ta kai in­nos­tuin osal­lis­tu­maan. Odot­te­lin tuol­loin kuo­pus­ta­ni, ja täl­lai­nen eri­tyi­nen päi­vä vai­kut­ti ko­vin mie­len­kiin­toi­sel­ta ja ai­nut­laa­tui­sel­ta elä­myk­sel­tä. Lu­et­tu­a­ni kil­pai­lun eh­dot kir­joi­tin kie­li pos­kes­sa vas­tauk­se­ni ky­sy­myk­seen, mik­si juu­ri minä odot­ta­va äi­ti an­sait­si­sin tä­män eri­tyis­laa­tui­sen päi­vän it­sel­le­ni.

Unoh­din tie­tys­ti koko kil­pai­lun, nii­tä­hän so­mes­sa riit­tää. Näin myös, mi­ten val­ta­van moni kil­pai­luun ot­ti osaa ja ar­ve­lin ky­sees­sä ole­van ar­von­nan, jois­sa mi­nul­la ei juu­ri­kaan on­nea ole ol­lut.

Sil­ti kävi niin ih­meel­li­ses­ti, et­tä muu­ta­man vii­kon pääs­tä sain vies­tin, et­tä pää­si­sin mu­kaan tuo­hon päi­vään. Miel­lyt­tä­vän jän­nit­ty­nee­nä luin kut­su­vies­tiä, jos­sa va­lo­tet­tiin vä­hän tu­le­vaa. Päi­vän tar­koi­tuk­se­na oli­si vii­saan nai­se­ner­gi­an avul­la voi­maan­nut­taa mi­nut ja 14 muu­ta äi­tiä tär­ke­äl­le äi­tiy­den mat­kal­lem­me.

Voi­maan­nut­taa äi­tiy­den mat­kal­le? Olin vä­hän häm­men­ty­nyt, sil­lä en lue juu­ri mi­tään hen­ki­siä vii­sauk­sia tai op­pai­ta, kes­ki­tyn enem­män pe­rus­tur­val­li­seen jän­ni­tys- ja dek­ka­ri­puo­leen. Yli­pää­tään koen ole­va­ni ai­ka ja­lat maas­sa -per­soo­na. Al­koi­kin hiu­kan jän­nit­tää, mil­lai­nen päi­vä oli­si edes­sä.

Päi­vän ai­ka­na sai­sin mah­dol­li­suu­den ja­kaa miet­tei­tä­ni muil­le läm­min­hen­ki­sen ja haus­kan oh­jel­man lo­mas­sa. Pai­kal­la oli­si va­lo­ku­vaa­ja, joka voi­si ot­taa mi­nus­ta ha­lu­tes­sa­ni ras­kaus­ku­van muis­tok­si. Het­ken jo stres­sa­sin asi­aa, mut­ta ar­ve­lin sit­ten, et­tä tai­de­taan jät­tää ne ku­vat mi­nus­ta ot­ta­mat­ta.

Päi­vän oh­jel­maa ra­o­tet­tiin etu­kä­teen vie­lä sen ver­ran, et­tä siel­lä “tren­dik­kään ja lak­too­sit­to­man kas­vis­ruo­ka­tar­joi­lun” lo­mas­sa val­mis­tet­tai­siin muun mu­as­sa voi­ma­ko­rut jo­kai­sel­le äi­dil­le sekä se­koi­tet­tai­siin “äi­tien voi­ma­suo­la”. Sitä var­ten jo­kais­ta pyy­det­tiin va­raa­maan mu­kaan­sa jo­kin ai­ne­so­sa, jon­ka it­se ha­lu­aa li­sä­tä toi­vo­maan it­sel­leen tai toi­sil­le tiet­ty­jä asi­oi­ta. Öl­jyä, yrt­tiä, kuk­kia, he­del­miä, maus­tei­ta – mitä vain, mikä syö­tä­väk­si kel­paa. Tätä se­os­ta voi­si sit­ten käyt­tää vaik­ka osa­na jal­ka­kyl­pyä, sil­lä sii­tä riit­täi­si kai­kil­le meil­le hem­mo­tel­luil­le pur­kil­li­nen mu­kaan.

Yrt­te­jä. Öl­jy­jä. Ei sit­ten niin yh­tään mi­nua. Yrt­ti­ni ovat lä­hin­nä ruu­an­lai­ton pe­rus­maus­tei­ta, ja öl­jyi­hin­kään en ole oi­kein pe­reh­ty­nyt. Mie­tin, mitä ih­met­tä vei­sin, mut­ta ar­ve­lin, et­tä kek­si­sin sen ajan kans­sa.

Tu­li­pa suu­ren päi­vän aa­mu. Jän­nit­ti. Oi­ke­as­taan en oli­si ha­lun­nut edes men­nä, oli­si ol­lut niin mu­ka­va ja­kaa tämä päi­vä jon­kun tu­tun ka­ve­rin kans­sa. Yk­sin me­ne­mi­nen tun­tui vai­ke­al­ta, mut­ta pää­tin sel­vi­tä epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la­ni päi­vän. Sa­mal­la vii­val­la­han olin kuin muut­kin, loh­dut­te­lin it­se­ä­ni. Ku­kaan meis­tä ei etu­kä­teen tien­nyt, mil­lai­nen päi­väs­tä tu­li­si ja ihan var­mas­ti muil­la­kin jän­nit­ti. Ja oli­han tämä kaik­ki­nen­sa jo­tain sel­lais­ta, mitä en kos­kaan en­nen ole ko­ke­nut. Ei siis muu­ta kuin koh­ti suur­ta Hel­sin­kiä.

Ras­kaa­na ole­via nai­sia. Kynt­ti­löi­tä, il­ma­pal­lo­ja ja kau­nis­ta si­sus­tus­ta run­saan kat­tauk­sen ää­rel­lä. Kaik­ki niin tun­nel­mal­lis­ta, rau­hal­lis­ta ja lop­puun saak­ka aja­tel­tua. Jän­ni­tys­kin laan­tui heti al­kuun­sa läm­pi­män vas­taa­no­ton ja mui­den osal­lis­tu­jien kans­sa ju­tus­tel­les­sa. Niin pal­jon niin mu­ka­via ih­mi­siä!

Päi­vä oli iki­muis­toi­nen. Ai­ka ku­lui sii­vil­lä, oli oi­kein mu­ka­vaa. Koin sel­lai­sia asi­oi­ta, joi­ta en ole ko­ke­nut en­nen. Kos­kaan en­nen en ole pys­ty­nyt elä­mään ko­ko­nais­ta päi­vää, jos­sa pää­huo­mio oli­si mi­nus­sa ja odo­tuk­ses­sa­ni. Äi­te­jä rin­gis­sä, ai­no­a­na teh­tä­vä­nään ol­la tuo­na päi­vä­nä vain odot­ta­via äi­te­jä.

Sain myös tie­tää, et­tä jo­kai­nen meis­tä vii­des­tä­tois­ta oli va­lit­tu tie­toi­ses­ti mu­kaan ha­ku­teks­tiem­me mu­kaan. Mie­tin, et­tä oli­ko­han mi­nut va­lit­tu sik­si, et­tä oli­vat ha­lun­neet mu­kaan myös yh­den suur­per­heen äi­din. Ilok­se­ni on sa­not­ta­va, et­tä täs­sä yh­tey­des­sä suur­per­heen äi­tiyt­tä ei ko­et­tu ol­len­kaan kiel­tei­se­nä tai kau­his­tel­ta­va­na asi­a­na.

Muut oli­vat ai­van ihas­tuk­sis­saan, et­tä nä­ki­vät ison per­heen äi­din, ko­vas­ti ky­se­li­vät ja ihas­te­li­vat. On­han se ison per­heen ar­ki var­mas­ti mo­nel­le mel­kein kä­sit­tä­mä­tön asia ku­vi­tel­la, jos oma ar­ki on hy­vin eri­lais­ta. Toi­saal­ta mi­nus­ta­kin oli mu­ka­va kuul­la mui­den odot­ta­vien äi­tien aja­tuk­sia ja ko­ke­muk­sia.

Teim­me päi­vän ai­ka­na kau­niit ko­rut. Söim­me, nau­roim­me, kes­kus­te­lim­me. Jo­kai­nen ker­toi­li omas­ta elä­mäs­tään. Lop­pu­puo­lel­la päi­vää val­mis­tim­me sen voi­ma­suo­lan, jos­ta jo kut­sus­sa oli mai­nit­tu.

Suo­la sai maus­teen­sa. Oli la­ven­te­lia ja kui­vat­tu­ja ruu­sun­nup­pu­ja. Eri­lai­sia öl­jy­pi­sa­roi­ta ja he­del­miä. Saa­te­sa­nat oli­vat hy­viä ja tar­peel­li­sia. Kun tuli mi­nun vuo­ro­ni, tun­nus­tin, et­ten ole yrt­ti- en­kä öl­jyih­mi­nen. Ker­roin aja­tel­lee­ni tä­män suo­lan ole­van en­si­si­jai­ses­ti jal­ka­kyl­vyn li­sä­buus­ti, ja niin mie­lee­ni oli­vat tul­leet to­si­nai­sen kan­ta­päät. Tar­vit­tai­siin­kin siis isom­paa ra­e­ko­koa, ku­ten vaik­ka­pa pus­sil­li­nen kel­tai­sia Pant­te­rei­ta.

Kyl­lä­hän po­ruk­ka rie­mas­tui, kun ve­din oi­ke­as­ti esiin sen Pant­te­ri-pus­sin. Ei ole kuu­lem­ma iki­nä en­nen täl­lä twis­til­lä suo­la­se­os­ta teh­ty. Saa­te­sa­noik­si sa­noin, et­tä iloa ja nau­rua ja huu­mo­ria tar­vi­taan kan­ta­maan elä­mäs­sä. Po­si­tii­vi­nen ajat­te­lu yh­dis­tää ja tuo mur­heen­kin kes­kel­le toi­voa pa­rem­mas­ta. Asi­oil­la on tai­pu­mus su­jua hy­vin, vaik­ka ai­na ei sil­tä tun­tui­si­kaan.

Oli iha­na pa­la­ta ko­tiin mie­li hy­vä­nä, kä­det täyn­nä ja kat­se tu­le­vas­sa. Hy­vin hem­mo­tel­tu­na. Edel­leen­kin ko­dis­sam­me nä­kyy tuon tuo­te­kas­sin si­säl­töä ja saan nii­den myö­tä pa­la­ta ai­ka ajoin päi­vän muis­toi­hin. Kat­so­mal­la iha­naa le­lu­ki­rah­via, juo­mal­la ki­vas­ta juo­ma­pul­los­ta­ni, an­ta­es­sa­ni pik­ku­tyt­tö­ni lai­na­ta he­li­se­vää rii­pus­ta­ni. Luk­sus­tuot­tei­ta, joi­ta en it­se oli­si ras­ki­nut os­taa. Pie­niä ilo­nai­hei­ta, jois­ta pie­nen ih­mi­sen on lupa iloi­ta.

Päi­vän ai­ka­na ja sen jäl­keen huo­ma­sin tut­kai­le­va­ni use­as­sa yh­tey­des­sä omia tun­to­ja­ni, sil­lä vä­lil­lä noi­den kes­kus­te­lui­den lo­mas­sa tun­sin myös vie­rau­den tun­net­ta. Koin, et­tä us­kon tur­val­li­nen nä­kö­kul­ma jäi puut­tu­maan. Mie­tin, et­tä suo­la­se­re­mo­ni­an voi­ma­suo­las­ta­ko mi­nun pi­täi­si saa­da voi­maa en­nen syn­ny­tys­tä. Tai hä­vi­äi­si­vät­kö pe­lot si­ten, et­tä ne kir­joi­tet­tiin il­ma­pal­loon ja lä­he­tet­tiin tai­vaal­le?

Kir­joi­tin sii­hen il­ma­pal­loon ly­hy­en ru­kouk­sen. Huo­kauk­sen. Me­ni­si se pe­ril­le il­man il­ma­pal­lo­a­kin, mut­ta sil­ti pyy­sin tai­vaan Isäl­tä, et­tä hän an­tai­si mi­nul­le nyt ja tu­le­vai­suu­des­sa voi­maa luot­taa ja jak­saa py­syä nöy­rä­nä. Muis­tai­sin, et­tä Ju­ma­la voi aut­taa sil­loin­kin, kun ih­mi­sen tai­dot ja mah­dol­li­suu­det lop­pu­vat.

Sitä kir­joit­ta­es­sa­ni ajat­te­lin: mi­ten on­nel­li­nen olen­kaan, kun on oma ra­kas per­he, tun­nol­la rau­ha ja aar­tee­na, jos­kin jos­kus niin heik­ko­na, us­ko Ju­ma­laan.

En vä­hek­sy tois­ten pel­ko­ja. Toi­voi­sin vain niin, et­tä jo­kai­sen elä­män pe­rus­ta­na sai­si ol­la us­ko Ju­ma­laan. Et­tei ke­nen­kään tar­vit­si­si kir­joit­taa tuu­len kul­je­tet­ta­vak­si mi­tään to­del­lis­ta pel­koa, vaan jo­kai­nen sai­si heit­täy­tyä ar­mon va­raan ja jät­tää pe­lot­kin siu­naa­vien kä­sien al­le.