Jäl­leen hän toi­voo sa­maa lau­lua ja jäl­leen lai­tan sen soi­maan niel­len it­se kyy­ne­lei­tä. En ky­ke­ne lau­la­maan mu­ka­na, sil­lä pel­kään, et­tä ää­ne­ni sär­kyi­si ja it­ku­ni pal­jas­tui­si muil­le. Tui­jo­tan moot­to­ri­tie­tä pu­ris­ta­en rat­tia tiu­kas­ti, jot­ta ve­det ei­vät läh­ti­si va­lu­maan sil­mis­tä. Mel­kein vi­haan tuo­ta kau­nis­ta lau­lua, kos­ka vi­haan tätä ti­lan­net­ta, omaa voi­mat­to­muut­ta­ni ja sitä tun­net­ta, joka nou­see, kun lap­si taas ker­ran ha­lu­aa kuul­la sa­man lau­lun. Ja sa­mal­la ajat­te­len, mi­ten iha­naa on, et­tä hän us­kal­taa sen taas toi­voa ja sen kaut­ta ker­toa mi­nul­le, mikä ti­lan­ne on.

Mi­nul­la on usein ta­pa­na vä­hän­kin pi­dem­pää mat­kaa aja­es­sa pi­tää au­tos­sa toi­ve­kon­sert­tia kyy­ti­läis­te­ni ilok­si. Pu­he­li­me­ni on kyt­ket­ty­nä Blu­e­toot­hil­la au­tom­me ra­di­oon ja Yo­u­Tu­ben va­li­koi­mas­ta sit­ten ai­na vuo­rol­laan ku­kin saa toi­voa, mitä ha­lu­ai­si kuul­la. Jos aloi­te­taan pie­nim­mis­tä, aloi­tam­me yleen­sä Ih­hah­haal­la ja jat­kam­me eh­kä In­ti­aa­ni­lau­lun kaut­ta isom­pien toi­vei­siin. Ja tämä yk­si ra­kas tei­ni-ikäi­nen lap­se­ni ai­na uu­del­leen toi­voo Lau­lun­te­ki­jät­rio Cuu­lak­sen sa­noit­ta­maa ja sä­vel­tä­mää lau­lua Se sat­tuu.

Lau­lu ker­too yk­si­näi­ses­tä, kiu­sa­tus­ta, syr­ji­tys­tä kou­lu­lai­ses­ta. Sa­nat ovat kos­ket­ta­vat, ai­na­kin nii­den mie­les­tä, jot­ka ovat ko­ke­neet nuo tun­teet joko oma­koh­tai­ses­ti tai vaik­ka lap­sen­sa kaut­ta. Olen ol­lut ris­ti­rii­tai­sis­sa tun­teis­sa, kun tätä tai yli­pää­tään jo­tain ys­tä­vyys­hen­kis­tä lau­lua lau­le­taan tun­teel­la ka­ve­ri­po­ru­kal­la. Usein poh­din, osaa­ko ku­kaan lau­la­jis­ta edes het­ki­sen ku­vi­tel­la, et­tä hän tai joku heis­tä saat­taa ol­la juu­ri se ih­mi­nen, joka on ai­heut­ta­mas­sa toi­sel­le ih­mi­sel­le pa­haa miel­tä. Vaik­ka­pa sul­ke­mas­sa jon­kun ih­mi­sen po­ru­kas­ta tie­toi­ses­ti pois. Olen­kin sa­no­nut, et­tä toi­voi­sin tuon Cuu­lak­sen lau­lun soi­van jo­kai­sen kou­lun aa­mu­na­vauk­ses­sa edes ker­ran. Sitä sai­si edel­tää ai­kui­sen joh­dan­to­sa­nat, et­tä nyt oi­ke­as­ti ih­mi­set, kuun­nel­kaa kaik­ki ja miet­ti­kää, mitä täs­sä lau­lus­sa oi­ke­as­ti sa­no­taan.

Olet­ko sinä täs­sä lau­lus­sa tai tun­net­ko ke­tään, joka voi­si täs­sä ol­la? Voi­sit­ko sinä mi­ten­kään muut­taa ti­lan­net­ta? Ja mikä tär­kein­tä, ha­lu­ai­sit­ko muut­taa, jos voi­sit?

”Sinä syk­sy­nä kou­lut al­koi niin kuin en­nen­kin,

kou­lu­tie­tä­ni kul­jin mä yk­sin.

Minä tah­doin vain ol­la niin kuin kaik­ki toi­set­kin,

kat­soin kuin­ka ne käy kä­si­tyk­sin.

Tois­ten kas­voil­la rie­mun näin,

vä­li­tun­nil­la kun ai­na yk­sin jäin.

Minä jol­le­kin ker­toa tän kai­ken ha­lu­sin,

minä tah­toi­si ol­la en yk­sin.”

En mi­nä­kään tah­toi­si, lap­se­ni. Mi­tään täs­sä elä­mäs­sä en ole enem­pää ru­koil­lut kuin si­nul­le us­ko­vais­ta ys­tä­vää. Olen vuo­sien ajan pu­hu­nut ikä­to­ve­rei­de­si äi­deil­le, it­ke­nyt, et­si­nyt kei­no­ja hel­pot­taa si­nun ys­tä­vän puu­tet­ta. Usein olen ko­ke­nut, et­tä pu­hun kyl­lä ym­mär­tä­vil­le ih­mi­sil­le, mut­ta se pelk­kä ym­mär­rys ei ole mei­dän ta­pauk­ses­sa riit­tä­nyt avuk­si. On­nek­si olen saa­nut koh­da­ta hei­tä­kin, jot­ka ovat ai­dos­ti ha­lun­neet aut­taa konk­reet­ti­ses­ti ja eh­kä saa­den tätä kaut­ta ai­kaan jo­tain.

Vii­me su­vi­seu­rois­sa eh­tool­lis­jo­nos­sa mi­nun jo­no­tu­sai­ka­ni meni it­kua pi­dä­tel­les­sä. Sii­nä me olim­me, minä, mie­he­ni ja tämä lap­se­ni, joka tuli mei­dän kans­sam­me eh­tool­li­sel­le. Täl­lä rak­kaal­lam­me ei ol­lut mui­ta eh­tool­lis­ka­ve­rik­si – tai ai­na­han on si­sa­ruk­set toki, mut­ta tuol­loin hän ha­lu­si tul­la mei­dän kans­sam­me. Minä it­kin ja rai­vo­sin mie­les­sä­ni, et­tä tämä ei sai­si men­nä näin. Nuor­ten kuu­luu men­nä nuor­ten kans­sa, naut­tia su­vi­seu­rois­ta yh­des­sä, is­tua rin­gis­sä po­ru­kal­la tai ka­ve­rin­sa kans­sa jää­te­löä syö­den ja hei­nä­tup­pai­ta hei­tel­len, val­voa lii­an myö­hään. Saa­da muis­to­ja sii­tä, mitä par­haim­mil­laan us­ko­vais­ten nuor­ten yh­teys on. Ko­kea us­ko­mi­sen iloa, ko­kea kuu­lu­van­sa jouk­koon, ol­la oi­kein iha­nis­sa tun­te­mi­sis­sa. Ei eh­tiä nuk­ku­maan ei­kä ai­na­kaan viet­tä­mään ai­kaan­sa an­tiik­kis­ten van­hem­pien­sa kans­sa.

Huu­sin Ju­ma­lal­le, et­tä jos kuu­let mi­nua, an­na joku merk­ki edes. Kun tun­tuu niin toi­vot­to­mal­ta pyy­tää ai­na tätä sa­maa asi­aa. Alan ihan epäil­lä, et­tet vä­li­tä, kun et vas­taa.

Hän kuu­li. An­toi mer­kin ihan sii­nä het­kes­sä. An­toi ta­pah­tua sel­lais­ta, mitä ei ta­pah­du iki­nä. An­toi koh­dal­le si­nut, iha­na nuo­ri, joka tun­nis­tit tyt­tä­rem­me ja yh­täk­kiä ha­la­sit. Tuos­ta noin vain. Käy­tän­nös­sä olit mi­nul­le ja nuo­rel­le­ni­kin vain ni­mel­tä tut­tu, mut­ta sil­ti sinä ha­la­sit las­ta­ni! Jos oli­sin sii­nä ti­lan­tees­sa pys­ty­nyt, oli­sin juos­sut pe­rää­si. Oli­sin sa­no­nut, et­tä teit jo­tain niin tär­ke­ää, et­tä et var­maan edes kä­si­tä. Kun­pa lu­ki­sit tä­män teks­tin, toi­von sitä niin. Ha­lu­an sa­noa si­nul­le, et­tä olet aar­re. Si­nun­lai­si­a­si ih­mi­siä tar­vi­taan. Ja jos vie­lä saan neu­voa, seu­raa­val­la ker­ral­la ol­les­sa­si en­ke­li jol­le­kin sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­val­le, ota kä­des­tä kiin­ni ja pyy­dä mu­kaan. Sano, et­tä läh­de mei­dän mu­kaan ken­täl­le, tule oi­ke­as­ti. Nuo sa­nat oli­si­vat suu­rin lah­ja, mitä voit sa­noa yk­si­näi­sel­le ih­mi­sel­le.

Pu­hu­es­sa­ni täs­tä asi­as­ta olen kuul­lut, et­tä use­am­man äi­din mur­hee­na jon­kun oman lap­sen­sa koh­dal­la on juu­ri tämä sama asia. Su­vi­seu­rat ja muut me­not tun­tu­vat yk­si­näi­ses­tä jopa tym­peil­tä ja pe­lot­ta­vil­ta. Su­vi­seu­rois­sa ja isois­sa seu­rois­sa ko­ros­tuu us­ko­vais­ten ka­ve­rei­den mer­ki­tys. Siel­lä on iha­naa, jos si­nul­la on ih­mi­siä, joi­den kans­sa kul­kea ja joi­ta voit ter­veh­tiä. Siel­lä on ka­ma­laa, jos tun­net silk­kaa yk­si­näi­syyt­tä val­ta­van vä­ki­jou­kon kes­kel­lä. Näet pal­jon ih­mi­siä, mut­ta it­se olet jo­kai­sel­le niis­tä nä­ky­mä­tön.

Ol­la nä­ky­mä­tön koko kou­lu­a­jan. Val­ta­van pit­kät vuo­det. Käy­dä läpi ylä­as­te- ja opis­ke­lu­maa­il­ma, ken­ties työ­e­lä­mä­kin il­man ai­nut­ta­kaan ih­mis­tä, jon­ka kans­sa ju­tel­la ja ol­la lup­po­a­jat. Teh­den kaik­ki ryh­mä­työt ja esi­tel­mät yk­sin, käy­dä läpi päi­vät il­man ai­nut­ta­kaan sa­naa toi­sil­ta luok­ka­to­ve­reil­ta. Nuk­kua pom­miin, ei­kä ole edes ke­nen­kään pu­he­lin­nu­me­roa, jot­ta voi­si ky­syä, mis­sä on seu­raa­va tun­ti.

Ha­lu­aa­ko ku­kaan ol­la nä­ky­mä­tön? Kaik­ki­al­la muu­al­la pait­si ko­to­na?

”Tah­toi­sin hy­vän ys­tä­vän,

mi­tään toi­voi­si en minä enem­män.

Ar­ki­päi­vää tää kaik­ki ai­van lii­an mo­nen on,

minä huo­mis­ta it­ken ja val­von”

Tai­vaan Isän an­toi meil­le en­sik­si vii­si tyt­töä pe­räk­käin. Minä tie­dän mik­si. Hän an­toi ne tä­män iha­nan tyt­tö­se­ni ta­kia. Kun heil­lä on toi­sen­sa, on heil­lä sii­nä eli­ni­käi­set ys­tä­vät. Se on niin pal­jon! Ja on­nek­si, niin iha­nak­si on­nek­si, eten­kin lap­se­ni isot­sis­kot osaa­vat jo aja­tel­la ja tun­tea sis­kon­sa niin tär­ke­äk­si, et­tä hä­net pyy­de­tään mu­kaan. Se on niin iha­naa.

Vaik­ka en minä ha­lu­ai­si tois­tu­vas­ti ke­hot­taa yh­tä las­ta­ni me­ne­mään si­sa­rus­ten­sa mu­kaan hei­dän me­noi­hin­sa. En minä ha­lu­ai­si muis­tut­taa omi­a­ni ot­ta­maan toi­sia huo­mi­oon, mut­ta sitä minä vain teen. Epäi­len, et­tä hau­ta­ki­vee­ni kir­joi­te­taan heti sen ”Ei tä­hän mi­tään lää­kä­riä tar­vi­ta” -teks­tin ala­puo­lel­le, et­tä ”Muis­ta­kaa pyy­tää ai­na kaik­ki mu­kaan”. "Lap­si­a­ni var­maan är­syt­tää­kin, kun usein pyy­dän seu­rois­sa tai mis­sä nyt iki­nä olem­me­kin, hei­tä ha­ke­maan mu­kaan­sa sen, joka is­tuu yk­sin." Kos­kaan, ei iki­nä, ku­kaan täl­lai­nen lap­si tai nuo­ri ole jät­tä­nyt tu­le­mat­ta, kun hi­has­ta ny­käis­ten käy­dään sa­no­mas­sa, et­tä tule mei­dän kans­sam­me is­tu­maan. Ei jät­täi­si mi­nun­kaan lap­se­ni.

Mik­si kir­joi­tan tätä nyt? Mi­nul­la oli jo toi­nen teks­ti lä­he­tet­tä­vä­nä, it­se asi­as­sa mi­nun teks­ti­ni pa­lau­tus­päi­vä meni jo. En­kä edes tie­dä, lu­paa­ko lap­se­ni mi­nun lä­het­tää tätä ol­len­kaan. Täy­tyy ky­syä, kun­han saan tä­män val­miik­si ja hä­nel­le lu­et­ta­vak­si. Jos pää­set­te tätä lu­ke­maan, tie­dät­te hä­nen hy­väk­sy­neen tä­män.

Kir­joi­tan, kos­ka mi­nua pe­lot­taa. Lap­se­ni puo­les­ta ja kaik­kien mui­den yk­si­näis­ten tei­nien ja ai­kui­suut­ta lä­hes­ty­vien puo­les­ta. Ajat­te­len, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen tar­vit­see edes yh­den ys­tä­vän. äi­ti­nä en voi sitä paik­kaa lap­se­ni koh­dal­la täyt­tää. Ja mi­nus­ta oli­si en­si­ar­voi­sen tär­ke­ää, et­tä nuo­ruu­den tär­kei­siin elä­män­vai­hei­siin sai­si rin­nal­leen ih­mi­siä, jot­ka aut­tai­si­vat vai­kei­den ai­ko­jen yli. Jot­ka tar­jo­ai­si­vat nii­tä iha­nia nuo­ren elä­mään kuu­lu­via ko­ke­muk­sia – yö­ky­läi­ly­jä, shop­pai­lu­reis­su­ja, nuo­ti­oil­to­ja, mök­ki­vii­kon­lop­pu­ja, höl­mö­jä aje­lu­ja ky­lil­lä ja yh­des­sä­o­loa. Jos ei ole ke­tään, ei jak­sa. Ei jak­sa vält­tä­mät­tä edes us­koa.

Sik­si minä kir­joi­tan. Sil­lä lap­se­ni on mi­nul­le niin ra­kas. Ja tie­dän, et­tä jo­kai­nen yk­si­näi­nen lap­si on van­hem­mil­leen ää­rim­mäi­sen tär­keä. Et­tei kä­vi­si niin, et­tä vain maa­il­mas­ta löy­tyy ih­mi­nen ym­mär­tä­jäk­si ja ys­tä­väk­si. Joka ai­van var­mas­ti on iha­na ih­mi­nen, kun nä­kee lap­se­ni ys­tä­vyy­den ar­voi­sek­si, mut­ta joka ei voi tar­jo­ta sitä pa­ras­ta, jota vain us­ko­vai­se­na voim­me toi­sil­lem­me tar­jo­ta.

Pu­hu­kaa nuo­ril­len­ne. Pu­hu­kaa ja avat­kaa hei­dän sil­mi­ään. Opet­ta­kaa hei­tä nä­ke­mään lau­man kes­kel­tä se nä­ky­mä­tön. Pyy­tä­mään jo etei­ses­sä mu­kaan­sa se tyyp­pi, joka muu­ten ai­na me­ni­si van­hem­pien­sa vie­reen is­tu­maan seu­ra­penk­kiin. Em­me voi pa­kot­taa ke­tään ke­nen­kään ka­ve­rik­si tai ys­tä­väk­si, mut­ta voim­me pu­hua ja opas­taa an­ta­maan kai­kil­le ih­mi­sel­le mah­dol­li­suu­den. Eh­kä use­am­man­kin, sil­lä ei­vät kaik­ki heti osaa vält­tä­mät­tä läh­teä täy­sil­lä mu­kaan, vaan jou­tu­vat eh­kä kau­em­min opet­te­le­maan luot­ta­mus­ta toi­seen ih­mi­seen.

Ker­to­kaa, et­tä ys­tä­vyys on kuin rak­kaus – sen mää­rä vain kas­vaa ja­ka­es­sa. Ke­nel­tä­kään meil­tä ei ole pois ot­taa po­ruk­kaan mu­kaan vie­lä yh­tä. Em­me voi tie­tää, mil­lai­sen aar­teen saat­taa saa­da ih­mi­ses­tä, jon­ka jos­kus on ken­ties ohit­ta­nut. Kun an­taa ys­tä­vyy­den lah­jan, saa it­se­kin. Sie­de­tään eri­lai­suut­ta ja ope­te­taan lap­sem­me­kin sie­tä­mään. Me van­hem­mat­kaan em­me ole ai­na niin sa­maan muot­tiin va­let­tu­ja, mut­ta ai­na­kin it­se koen, et­tä ys­tä­vie­ni ja tut­ta­vie­ni eri­lai­suus on sel­lai­nen rik­kaus, jota ei pois an­tai­si. En ha­lu­ai­si it­se­ä­ni ys­tä­väk­se­ni. En kai­paa sa­man­lais­ta. Kai­paan iha­nia mat­ka­to­ve­rei­ta, joi­den seu­ras­sa saa nau­raa ja it­keä ja ol­la oma it­sen­sä. Joil­le kel­paan ky­sy­mät­tä, joi­den tie­dän ha­lu­a­van ol­la mi­nun kans­sa­ni.

Jos oli­sin ih­mi­nen, joka voi­si päät­tää, jär­jes­täi­sin Su­vi­seu­roi­hin ta­paa­mi­sen. Sel­lai­sen ”Mul­le kel­pais hyvä seu­ra” -miit­tin­gin jo­kai­sel­le seu­ra­päi­väl­le, jon­ne sai­si tul­la ihan jo­kai­nen ys­tä­vää kai­paa­va nuo­ri ja ai­kui­nen. Olen var­ma, et­tä siel­lä saat­tai­si löy­tyä so­pi­vat hen­ki­lö­ke­mi­at vau­nus­sa­viih­ty­jien kes­ken, kun lem­pe­äs­ti tö­näis­ten lai­tet­tai­siin hei­dät toi­si­aan kat­so­maan. Et­tä kas kun noin­kin mu­ka­van nä­köi­siä ja mun ikäi­siä ih­mi­siä on tääl­lä, en­päs ole en­nen huo­man­nut­kaan. Voi­si­ko­han ne läh­teä mun kans­sa ken­täl­le? Us­kal­tai­sin­ko ky­syä?