Vä­lil­lä ar­jen kes­kel­lä tun­nen ole­va­ni omaan osaa­ni sy­väs­ti kyl­läs­ty­nyt. Täl­lai­si­na het­ki­nä kek­si­sin hy­vin­kin mon­ta eri vaih­to­eh­toa mie­lui­sam­mak­si olo­muo­dok­si. Juu­ri nyt kaik­ki vä­hä­lap­si­set vaih­to­eh­dot kieh­to­vat ko­vin pal­jon. Epäi­len par­hail­laan me­nos­sa ole­van nk. ke­sä­lo­man ole­van kyl­läs­ty­mi­se­ni syy, sil­lä niin us­ko­ma­ton­ta kuin se on­kin, las­ten loma ei ai­na ole ihan yh­tä lail­la äi­din lo­maa.

Tänä ke­sä­nä huo­ma­sin yh­täk­kiä ole­va­ni ma­ja­ta­lon emän­tä, jol­la on ra­vit­ta­va­na se­ka­lai­nen jouk­ko eri-ikäi­siä, eri päi­vä­ryt­mis­sä elä­viä ih­mi­siä, jot­ka ei­vät pa­hem­min etu­kä­teen va­roit­te­le päi­vä­oh­jel­maan­sa tul­leis­ta muu­tok­sis­ta. Päi­vä­oh­jel­ma yli­pää­tään al­kaa muil­la kuin työs­sä­käy­vil­lä noin kah­den­tois­ta – kah­den vä­lil­lä päi­väl­lä ja jat­kuu sit­ten pit­käl­le yö­hön.

Ka­teut­ta­han se on är­syyn­tyä sii­tä, et­tä joku voi val­voa aa­mu­yö­hön ja nuk­kua il­ta­päi­vään, mut­ta ol­laan sit­ten het­ki ka­teel­li­sia. Mi­nus­ta­kin oli­si kiva val­voa ja nuk­kua ura­kal­la, mut­ta voin teh­dä vain sen toi­sen nois­ta. Ja sii­nä­pä sit­ten it­te­äs syy­tät, kun aa­mul­la olo ei ole ko­vin virk­ku pien­ten he­rä­tes­sä.

No, kou­lut al­ka­vat koh­ta, ja sil­loin al­kaa mi­nun lo­ma­ni. Tun­tuu niin hel­pol­ta jää­dä ko­tiin kol­men pie­nen kans­sa ja saa­da joku tolk­ku ja ryt­mi tä­hän ar­keen. Odo­tan oi­ke­as­ti sitä, sil­lä nuo 5- ja 3-vuo­ti­aat sekä va­jaa vuo­si­kas ovat ai­ka lys­te­jä otuk­sia, ja nii­den vaa­ti­mus­ta­so elä­mäl­le on ai­ka pie­ni. Ja ne on sen­tis ruo­ka-ai­ka­na kool­la, jo­ten tie­dän, ke­nel­le kok­kaan.

Kun­han on vuo­roin man­na­puu­roa ja kink­ku­kiu­saus­ta päi­vä­ruu­ak­si, saan ai­ka hel­pol­la lap­set on­nel­li­sek­si. Käy­dään len­kil­lä, teh­dään ha­ma­hel­mis­tä jut­tu­ja, lei­ki­tään prin­ses­saa. To­si­pu­hees­sa tuo­ta vii­meis­tä en ole teh­nyt, vaik­ka var­mas­ti kan­nat­tai­si. Ol­la oman elä­män­sä prin­ses­sa, roh­ke­as­ti ja avoi­mes­ti, ku­ten vain pie­ni tyt­tö­nen voi ol­la.

Olen mo­nes­ti aja­tel­lut, et­tä it­se asi­as­sa juu­ri vii­si­vuo­ti­aan elä­mää oli­si ai­ka lys­ti elää edes muu­ta­ma päi­vä. Ne ovat niin fik­su­ja ja ai­to­ja ja pu­hu­vat suo­dat­ta­mat­ta ulos kai­ken, mitä pie­nes­sä pääs­sään poh­ti­vat. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä vii­si­vuo­ti­as on koko ajan on­nel­li­nen.

Mie­li­ku­vi­tel­laan­pas.

---

On aa­mu. He­räät suo­sik­ki­pus­si­la­ka­na­si al­ta, se on val­koi­nen ja sii­nä on pit­siä. Ojen­te­let kä­si­ä­si ylös aa­mu­au­rin­gos­sa, hy­räi­let it­se­kek­si­mää­si au­rin­gon­sä­de­lau­lua ja mie­tit, et­tä pol­ves­sa ole­va haa­va al­kaa pa­ran­tua niin mu­ka­vas­ti, et­tä koh­ta voi­sit taas nyp­piä sii­tä ru­ven ir­ti ja ha­kea sii­hen uu­den Hel­lo Kit­ty -laas­ta­rin. Aja­tel­les­sa­si pol­ve­a­si mie­lee­si tu­lee yh­täk­kiä tär­keä asia ja kurk­kaat kii­rees­ti pei­ton al­le. Kyl­lä vaan! Ilah­dut ihan ää­neen, sil­lä äi­ti oli kuin oli­kin lu­van­nut il­lal­la lait­taa pin­kin prin­ses­sa­me­kon yök­kä­rik­si. Se ei ol­lut­kaan vain iha­naa un­ta.

Tun­nus­te­let pää­tä­si, El­sa-let­ti on edel­leen pääs­sä ja rivi ru­set­ti­pin­ne­jä. Vä­hän kam­paus on löys­ty­nyt yön ai­ka­na, mut­ta muu­an va­lu­ma siel­lä tääl­lä ei ole niin nö­pö­nuu­kaa. Hy­räil­len au­rin­gon­sä­de­lau­lua edel­leen kii­pe­ät sän­gys­tä­si alas ja jat­kat mat­kaa­si kurk­kaa­maan äi­din ja isän huo­nee­seen. Isä on jo läh­te­nyt töi­hin ja ki­pu­at hä­nen vie­lä läm­pi­mäl­le pai­kal­le äi­din ja pik­ku­vel­jen vie­reen.

Jal­ko­pääs­sä nuk­kuu pik­ku­sis­ko, joka on taas yöl­lä siir­ty­nyt sin­ne omas­ta sän­gys­tään. Otat nyt asi­ak­se­si to­rua hän­tä. Tö­näi­set hä­net omas­ta mie­les­tä hel­läs­ti he­reil­le ja ky­syt suo­ril­ta pik­ku­van­hal­la ää­nel­lä sor­mi pys­tys­sä: "Mil­tä si­nus­ta tun­tui­si, jos äi­ti ja isä tu­li­si sun sän­kyyn ja oi­sit tosi ki­peä aa­mul­la?" Pik­ku­sis­ko it­kee sur­ke­a­na aa­mu­ä­käi­syt­tään ja var­maan sitä hel­lää he­rä­tys­tä­kin, jo­ten siir­ryt van­haan tut­tuun hy­vään kei­noon läs­syt­tä­en lem­pe­äs­ti: "Men­nään lait­ta­maan tul­le­kin joku ina­na plin­tet­ta­mek­ko". Se lo­pet­taa sis­kon huu­don vä­lit­tö­mäs­ti. Roo­li­vaa­te­laa­ti­kol­la teh­dään sel­keä pää­tös: pink­kiä sen ol­la pi­tää. Tä­nään­kin.

Tä­nään ol­laan läh­dös­sä Keu­ruul­le seu­roi­hin, kun­han isä tu­lee töis­tä. Olet jo pa­kan­nut ho­pei­sen sy­dän­ki­mal­le­lauk­ku­si val­miik­si. Siel­lä on sis­ko­je­si Lon­toos­ta tuo­mia pun­tia muu­ta­ma ja kol­me pet­siä. Huu­li­ras­van­kin olet sin­ne lait­ta­nut, sitä on kiva lait­taa ja mais­tel­la ihan tosi usein. Se on sel­lai­nen iso­jen tyt­tö­jen jut­tu ja tosi tär­keä saa­da mu­kaan, vaik­ka sen ras­va­o­sa on kai­vet­tu jo ihan kuo­pal­le. Muo­vi­pus­siin olet pa­kan­nut uu­den ko­va­kan­ti­sen muis­ti­vih­ko­si ja muu­ta­man vä­ri­ky­nän. Voi­sit au­to­mat­kal­la kir­joit­taa muis­tiin, jos joku sa­noi­si jo­tain tär­ke­ää. Olet jo mel­kein joka si­vul­le kir­joit­ta­nut­kin jo­tain tär­ke­ää – oman ni­me­si ja hur­jan mon­ta eri­ko­kois­ta sy­dän­tä pe­rään.

Au­tos­sa is­tut vä­hän van­hem­man iso­vel­je­si vie­res­sä. Hän her­mos­tuu kun­nol­la, kun ei saa rämp­lä­tä ta­kaik­ku­naa au­ki ja kiin­ni. Sinä nos­tat jäl­leen etu­sor­me­si ylös ja neu­vot hän­tä sa­mal­la pää­tä­si pon­te­vas­ti nyök­käil­len: "Kuu­le, lap­set ei saa kaik­kea, mitä ne ha­lu­aa. Jos­kus ne saa ihan vä­hän mitä ha­lu­aa". Ih­met­te­let van­hem­pie­si nau­rua, mut­ta äi­ti ker­too, et­tä se oli kyl­lä tosi vii­saas­ti sa­not­tu. Ja et­tä ei ne ai­kui­set­kaan saa ai­na kaik­kea, mitä ne ha­lu­ai­si­vat.

Seu­ra­ken­täl­le tul­ta­es­sa tä­hyi­let ik­ku­nas­ta ulos. Näet siel­lä hir­mui­ses­ti ka­ve­rei­ta. Tuol­la ja tuol­la ja tuol­la­kin. Ka­ve­ri on jo­kai­nen, joka on sil­mä­mää­räi­ses­ti sa­ma­ni­käi­nen ja prin­ses­sa­su­ku­puo­li­nen. Tus­kin on au­to py­säh­ty­nyt, kun kam­pe­at it­se­si au­tos­ta ulos ja otat pik­ku­sis­ko­si mu­kaan. "Moi ka­ve­ri!", huu­taa pik­ku­sis­ko­kin to­pa­kal­la ää­neel­lä, ja ei niil­lä ty­töil­lä ole tei­dän kah­den voi­ma­kak­si­kon edes­sä vaih­to­eh­to­ja. Tuo­ta pi­kaa käyt­te esit­te­le­mäs­sä vau­nut toi­sil­len­ne puo­lin ja toi­sin ja yh­den kans­sa yri­tät­te so­pia jo yö­ky­läi­ly­ä­kin. Sii­hen ei nyt tule lu­paa, sil­lä opit uu­te­na asi­a­na sen, et­tä seu­rois­sa ku­kin nuk­kuu omis­sa vau­nuis­saan, vie­ras­paik­ko­ja kun on vä­hän­lai­ses­ti yh­des­sä vau­nus­sa.

On­ni on uu­si haa­le­an­vaa­lea per­hos­pai­ta, jol­lai­set saat­te sis­kon kans­sa pu­kea pääl­le. Ja uu­det pit­sis­hort­sit. Ihai­let it­se­ä­si pei­lis­tä, huis­kau­tat hiuk­si­a­si ja tuu­maat ää­neen, mi­ten täl­lai­set hiuk­set on si­nus­ta kaik­kein kau­neim­mat. " On­nek­si nämä ei ole ki­ha­rat", sa­not kat­so­en pik­ku­sis­ko­si ki­ha­raa ruuh­ka­tuk­kaa, "sil­lä pi­dän näis­tä suo­ri­na". Olet täyn­nä it­se­si hy­väk­sy­mis­tä. Olet täy­del­li­nen juu­ri tuol­lai­se­na, Ju­ma­lan luo­ma­na pie­ne­nä tyt­tö­se­nä.

Si­nua ei ole roo­li­kas­va­tet­tu mik­si­kään, olet kah­den po­jan jäl­keen syn­ty­nyt, mut­ta si­säl­lä­si sel­väs­ti vir­taa glit­te­rin sä­vyis­tä ver­ta. Tuo eh­do­ton tyt­tö­mäi­syys on hu­vit­ta­vaa, sel­lais­ta niin luon­te­vaa, et­tei sil­le voi kuin nau­raa. Olet ää­neen poh­ti­nut, et­tä si­nus­ta tu­lee iso­na prin­ses­sa. Kun äi­ti­si myön­tyi sii­hen ja to­te­si vain, et­tä sit­ten sun täy­tyy var­maan et­siä it­sel­le­si prins­si puo­li­sok­si, olit heti val­mii­na: "Ei mun tart­te, kun ker­hos­sa on jo Mi­ka­el".

Mi­ka­el on kyl­lä söpö poi­ka. Tuli si­nun ne­li­vuo­tis­synt­tä­reil­le­kin ja lau­loi on­nit­te­lu­lau­lua au­tos­ta tul­les­saan. Si­nua ujos­tut­ti se niin pal­jon, et­tä juok­sit ki­kat­ta­en si­säl­le pii­loon. Ihan sel­väs­ti prins­sin ai­nes­ta hä­nes­sä on, ei kum­ma, et­tä pää­tös on noin help­po.

Prin­ses­sa­tu­le­vai­suus on si­nua vä­hän jäl­keen­päin hie­man mie­ti­tyt­tä­nyt­kin. Ker­ran au­tos­sa poh­dit taas ää­neen, et­tä mi­täs jos si­nus­ta ei tu­le­kaan prin­ses­saa. Niin, sit­ten si­nus­ta voi­si­kin tul­la ihan ta­val­li­nen äi­ti. "Niin­kuin si­nä­kin äi­ti olet. Se­kin oli­si iha­naa". Voi kul­ta, kun­pa äi­ti­kin ai­na muis­tai­si, mi­ten iha­naa äi­ti­nä olo on­kaan.

Läh­dem­me koko sa­kil­la Ison Kir­jan ken­täl­le, on mel­koi­nen hel­le. Pi­dät tiu­kas­ti kiin­ni sis­ko­si kä­des­tä, sil­lä et ha­lua hä­nen ek­sy­vän. Ek­sy­mis­ran­ne­ket­ta­kaan ei tääl­lä ole kä­des­sä, sik­si on pa­rem­pi pi­tää sis­ko tal­les­sa. Kun äi­ti­si seu­raa ta­kaa­päin si­nua ja sis­ko­a­si, hän miet­tii sa­mal­la edel­lis­tä blo­gi­kir­joi­tus­taan yk­si­näi­syy­des­tä ja ys­tä­vyy­des­tä. Hän miet­tii, kuin­ka help­poa on­kaan ol­la noin pie­ni. Kuin­ka help­poa tuos­sa iäs­sä on käy­dä koh­ti tois­ta, tun­te­ma­ton­ta.

Sii­tä pi­täi­si ot­taa op­pia, mut­ta ai­kui­set tah­to­vat kek­siä it­sel­leen jar­ru­ja niin pal­jon sii­hen­kin asi­aan. Mik­si me­kin em­me vain kat­soi­si ken­täl­tä suht koht sa­ma­ni­käis­tä seu­raa, jo­tain per­het­tä, joka näyt­täi­si ole­van jut­tu­tuu­lel­la. Men­täi­siin vain sii­hen vie­reen, tuu­mit­tai­siin ter­veh­tien, et­tä me­päs jää­dään tä­hän is­tuk­si­maan, kei­täs te olet­te?

Te­o­ri­as­sa se oli­si noin help­poa. Me­ni­si vain koh­ti, su­rut­ta miet­ti­mät­tä, pi­tää­kö ne pöl­jä­nä. Me­ni­si vain tun­te­mat­to­man luok­se, ke­hui­si nai­sen ki­vaa pai­taa tai vaik­ka mie­hen lois­ta­vaa las­ten­ra­tas­va­lin­taa. äi­ti miet­tii hymy kas­voil­laan, et­tä ai­na­kin it­se tu­li­si niin hy­väl­le mie­lel­le, jos siel­lä ken­täl­lä kat­seen et­sies­sä tun­gok­ses­ta tut­tu­ja, koh­ti tu­li­si­kin joku mu­ka­van oloi­nen pa­ris­kun­ta ja py­säh­tyi­si jut­te­le­maan. Oli­si niin huip­pua saa­da ko­kea täl­lai­nen het­ki – per­hee­nä ja pa­ris­kun­ta­na.

Näi­tä sat­tu­man­va­rai­sia koh­taa­mi­sia on var­mas­ti jo­kai­sel­la ta­pah­tu­nut­kin, eh­kä kaup­pa­kes­kuk­sen las­ten­hoi­to­huo­nees­sa, leik­ki­ken­täl­lä, kau­pas­sa. Kun toi­ses­ta hais­taa sen tu­tun tal­lin ha­jun, koh­taa toi­sen sil­mien läm­mös­tä elä­vän us­kon, hy­mys­tä tie­tää kuu­lu­van­sa sa­man Isän lau­maan. On niin help­po vaih­taa aja­tuk­sia, ko­toi­sia, pie­niä sii­nä het­kes­sä. Mik­sei siis tääl­lä seu­ra­ken­täl­lä­kin, jos­sa tie­tää val­ta­o­san ole­van us­kon­si­sa­ria ja -vel­jiä?

Sii­nä äi­din pyö­ri­tel­les­sä tuo­ta koh­taa­mi­sa­ja­tus­ta mie­les­sään sinä huo­maat pa­rin pik­ku­ty­tön tul­leen so­pi­val­le etäi­syy­del­le isoi­ne sa­teen­var­joi­neen. Ne oli­vat tie­ten­kin mu­ka­na paah­det­ta var­jos­ta­mas­sa. äi­ti ei oi­kein tah­do si­nun an­taa leik­kiä sa­teen­var­joil­la, kun ne sii­nä lei­kis­sä me­ne­vät hel­pos­ti rik­ki, ja sik­si si­nua niin ko­vas­ti kieh­toi­si nuo sa­teen­var­jot ja tyt­tö­jen niis­tä te­ke­mä maja.

Mie­tit, mi­ten pää­si­sit osal­li­sek­si hur­jan ki­val­ta näyt­tä­väs­tä ma­ja­lei­kis­tä. Het­ken kat­se­let ja poh­dit, kun­nes kek­sit ky­syä toi­sel­ta ty­töl­tä, oman ko­koi­sel­ta­si, sai­si­ko sin­ne hei­dän sa­teen­var­jo­ma­jan si­säl­le tul­la kak­si­vuo­ti­as ja vau­va. Vie­raat lu­paa­vat, ja niin sinä muit­ta mut­kit­ta nap­paat pot­ran kont­tau­si­käi­sen pik­ku­vel­je­si sy­lii­si, än­ke­ät hä­nen kans­sa ma­jaan ja kut­sut sin­ne sit­ten sään­tö­jen­mu­kai­ses­ti myös kak­si­vuo­ti­aan pik­ku­sis­ko­si.

Ken­täl­lä on kak­si sa­teen­var­joa maas­sa li­mit­täin ja vii­si ih­mis­tä sen al­la. Me­nee muu­an ly­hyt het­ki ja koh­ta siel­tä var­jo­jen vä­lis­tä nuo­rin kah­dek­san­kui­nen agent­ti työn­ne­tään päät­tä­väi­ses­ti tur­ha­na pois, on­han so­lut­tau­tu­mis­teh­tä­vä on­nis­tu­nees­ti suo­ri­tet­tu hä­nen avul­laan. Siel­lä te nel­jä pik­ku­tyt­töä is­tut­te kah­den var­jon al­la, ai­van kuin oli­sit­te ai­na toi­sen­ne tun­te­neet.

"Mi­nua har­mit­ti tä­nään, kun Jan ja Pe­ter kiu­sa­si mi­nua. Mi­nua it­ket­ti, ja ne nau­roi vaan, kun it­kin. Ne on tyh­miä. Mut­ta Tai­vaan Isä on teh­nyt ne tyh­mik­si, ei sil­le voi mi­tään", poh­dit il­lal­la peit­to­jen al­la. äi­ti loh­dut­ti, et­tä jos­kus vel­jet on tyh­miä, mut­ta on­nek­si ne osaa ol­la mu­ka­vi­a­kin. "Niin osaa. Ja sinä oot iha­na. Mä ha­lu­an il­ta­ha­lin, pu­sun ja pu­hal­luk­sen", pyy­dät. Ja saat. Mi­nus­ta on iha­na ha­la­ta si­nua, an­taa si­nul­le suuk­ko ja pu­hal­taa lo­puk­si hy­vä­nyön toi­vo­tus ne­nä­si pää­hän. Olet iha­na lah­ja.

- - -

Ai­na kun ajat­te­lee jo­tain las­taan eri­tyi­ses­ti, val­taa mie­len syvä rak­kaus jo­kais­ta koh­taan. On mie­le­tön lah­ja saa­da ol­la äi­ti mo­nel­le eri­lai­sel­le lap­sel­le. Op­pia jo­kai­ses­ta jo­tain tär­ke­ää. Pääs­tä kur­kis­ta­maan mo­nen­lai­seen maa­il­maan, per­so­nal­li­siin tyyp­pei­hin, joi­ta äl­lis­te­lee mie­les­sään. Mi­ten mi­nus­ta ja mie­hes­tä­ni on läh­töi­sin noin upei­ta tyy­pe­jä, joi­den seu­ras­sa oi­ke­as­ti viih­dyn, joi­den seu­raa odo­tan ja joi­den kans­sa voin kes­ku­tel­la, nau­raa ja ja­kaa asi­oi­ta?

Olen mo­nes­ti aja­tel­lut, mi­ten huo­no olen sa­no­maan isom­mil­le ää­neen sen, mi­ten hei­tä ra­kas­tan. Pien­tä las­ta on help­po ot­taa kiin­ni, ru­tis­taa ja sa­noa se ää­neen. Mi­nun on vai­kea teh­dä isom­mil­le sa­maa. Toi­von sil­ti, et­tä he voi­si­vat tun­tea sen. Mi­ten eri­tyi­siä, tär­kei­tä ja rak­kai­ta jo­kai­nen heis­tä mi­nul­le on.