Mi­nul­la on ar­jes­sa oma konk­reet­ti­nen var­ti­o­paik­ka. Se on vä­rik­kään ys­tä­vä­ni sa­noin ”mi­tät­tö­män vä­ri­nen” (pel­la­van­sä­vyi­nen) me­ka­nis­mi­tuo­li, joka pyö­rii, keik­kuu ja ojen­tau­tuu ma­kuu­a­sen­toon. Se on täy­del­li­nen no­ja­tuo­li kaik­keen, mitä ih­mi­nen täy­del­li­sel­tä no­ja­tuo­lil­taan voi yli­pää­tään vaa­tia, jos ei ole ko­vin nö­pö­nuu­ka sen ul­ko­nä­ös­tä. Di­sai­nia se ei ole, mut­ta har­vem­min di­sain­tuo­leis­sa voi­kaan ol­jen­nel­la vaa­ka­ta­sos­sa, pyö­riä ja keik­kua.

Tuol­lai­sen tuo­lin tar­ve meil­lä tuli erään hoi­det­ta­vam­man nei­din ol­les­sa vau­va ja it­kes­kel­les­sä vat­saan­sa il­ta­öi­sin. Haa­vei­lin, et­tä kun minä vau­vaa­ni hei­jaan yöl­lä olo­huo­nees­sa uneen en­kä sen jäl­keen voi hää­vin hen­git­tää­kään lap­si sy­lis­sä­ni, mi­nul­la oli­si al­la­ni sel­lai­nen me­no­pe­li, jon­ka sai­sin hi­vu­tet­tua his­suk­seen ma­kuu­a­sen­toon ja voi­sin nu­kah­taa it­se­kin.

Sel­lai­nen siis meil­le han­kit­tiin. It­se­a­si­as­sa kak­si, kun pi­ti­hän se mie­hel­le­kin saa­da oma. Tuos­sa mu­ka­vas­sa var­ti­o­pai­kas­sa is­tu­es­sa­ni näen puo­let val­ta­kun­nas­ta­ni ai­ka hy­vin. Val­ta­kun­ta­ni ra­jat ovat vah­vim­mil­laan ta­lom­me ala­ker­ras­sa, ja tuo­lis­ta­ni näen olo­huo­neen, keit­ti­ön, au­laa ja ko­da­ris­ta­kin pää­o­san. Sii­nä jou­tes­sa­ni is­tuk­sies­sa­ni mi­nuun is­kee usein niin sa­not­tu nyy­läyk­sen hen­ki noi­ta ko­toi­sia ti­luk­sia tä­hyil­les­sä­ni.

Nyy­läys tar­koit­taa re­hel­li­sim­mil­lään vi­ko­vaa miel­tä. Uu­den ke­hit­tä­mi­sen tar­vet­ta. Työ­pai­kan viih­ty­vyy­den ko­hen­ta­mi­sen ha­lua. Epä­koh­tien pois­ta­mis­ta. Kau­neu­den li­sää­mis­tä. Kä­sil­lä te­ke­mis­tä. Iha­naa ura­koin­tia. äly­tön­tä ura­koi­mis­ta. Jos­kus vain pe­rus­teel­li­sem­paa sii­vous­ta, mut­ta poh­jim­mil­taan nyy­lää­jä siis ha­lu­aa muu­tos­ta jo­hon­kin nä­ke­mään­sä epä­koh­taan. Var­mas­ti tut­tua mo­nel­le ko­ti­äi­dil­le.

Minä olen sel­lai­nen äi­ti, jol­le on tär­ke­ää nä­ky­vien alu­ei­den siis­teys. Tätä omi­nai­suut­ta tun­tuu ole­van ny­ky­suo­mes­sa vä­hän tar­ve se­lit­tää ja pyy­tää an­teek­si, kos­ka olen kä­sit­tä­nyt, et­tä se­ka­sot­kun sie­tä­mi­nen on yk­si äi­tien pe­ru­se­del­ly­tys. Jos on suur­per­he, tun­tuu se ole­van suo­ras­taan vaa­ti­mus.

Mut­ta minä en sie­dä. Mui­den ko­tien jär­jes­tys ei hait­taa yh­tään, ku­kin ta­val­laan, ei­kö. Mut­ta en vain kes­tä omas­sa ko­dis­sa­ni suur­ta sot­kua ja epä­jär­jes­tys­tä, jo­ten sik­si minä yl­lä­pi­dän ja rai­vaan näi­tä oman elä­mä­ni kes­kei­siä alu­ei­ta jo­ka­päi­väi­ses­ti mo­nen­kir­ja­vin tun­tein. Ylä­ker­ta saat­taa ol­la hy­vin­kin mas­sii­vi­ses­ti rä­jäh­tä­nyt, ku­ten jo ai­em­mas­sa blo­gi­teks­tis­sä­ni ker­roin, mut­ta se ei näy­kään no­ja­tuo­lil­le­ni, ja ky­ke­nen ylä­ker­ran ole­mas­sa­o­lon usein si­vuut­ta­maan ko­ko­naan. Ala­ker­ran py­rin pi­tä­mään sel­lai­se­na, et­tä siel­lä ei ko­vin tar­vit­si­si myl­väh­del­lä sot­kun ja ro­mu­ka­so­jen ää­rel­lä.

Siis­teys tuo mi­nul­le sel­viy­ty­mis­voi­maa ar­jes­ta, ja olen val­mis te­ke­mään sen eteen töi­tä.

Nyy­lään siis sii­nä var­ti­o­pai­kal­la­ni mie­les­sä­ni paik­ko­ja, jot­ka ei­vät miel­ly­tä juu­ri sii­nä het­kes­sä jos­tain syys­tä it­se­ä­ni. Se on hir­mui­sen mu­ka­vaa mi­nus­ta, nau­tin to­del­la. Mie­he­ni ei yleen­sä nau­ti. Nyy­lää­jä­nä en ole ko­vin hi­das­liik­kei­nen, vaan ke­hi­tän pääl­le­ni polt­ta­van pak­ko­miel­teen saa­da ha­vait­se­maa­ni epä­koh­taan rat­kai­su vä­lit­tö­mäs­ti, eli mie­lui­ten heti ja äk­kiä. Ja kun ko­vin toi­me­li­as­kin vä­lil­lä olen, teen rat­kai­su­ja no­pe­as­ti myös tun­teel­la. Juu­ri nämä äkil­li­set pa­la­vat tun­tee­ni tah­to­vat joh­dat­taa mie­hel­le­ni ai­ka-ajoin hä­nen sitä pyy­tä­mät­tä joko työ- tai mak­su­mie­hen osan, jois­ta kum­paa­kaan hän ei ai­na ha­lu­ai­si osak­seen. Ei ai­na­kaan en­nal­ta ky­sy­mät­tä.

Osaan minä toki it­se­kin teh­dä ja lait­taa. Olen kuu­lem­ma mie­he­ni mu­kaan ai­noa vai­mo, joka soit­taa mie­hen työ­pai­kal­le vaa­ti­vas­ti ky­sy­en, mis­sä on po­ra­ko­ne, ne pa­rem­mat pro­put tai se ih­me vis­pi­lä po­raan, jot­ta voin se­koit­taa be­to­nia. Ja ei, en odo­ta, ha­lu­an tie­tää just nyt. Jos mi­nul­le tu­lee tun­ne lait­taa tau­lu sei­näl­le, se­hän lai­te­taan. Jos­kus on­nis­tuu yh­del­lä rei­äl­lä, jos­kus me­nee use­am­pi, mut­ta tau­lu­han on­nek­si peit­tää ne. Mies on jos­kus saat­ta­nut ky­syä, tu­li­ko mie­leen sei­nän­ta­kai­set säh­kö­joh­dot, ja usein myön­nän, et­tei­pä to­si­aan tul­lut, mut­ta on­nek­si ei osu­nut.

Meil­lä on ku­lu­neen yh­den­tois­ta asu­mis­vuo­den ai­ka­na men­nyt jo ai­ka pal­jon uu­sik­si pin­taa ja ka­lus­tet­ta. On maa­lat­tu huo­nei­ta, uu­sit­tu sitä sun tätä elä­mi­sen merk­kien piir­ty­es­sä nä­ky­viin. Jos­kus jopa sig­nee­rat­tu­na­kin. Mie­les­tä­ni sei­nä­piir­rok­sen luo­jas­ta ei ole suu­rem­paa epäi­lys­tä, jos sen al­la lu­kee isol­la jon­kun lap­sen nimi ihas­tut­ta­vin ha­ra­kan­var­pain. Yleen­sä al­le­kir­joit­ta­nut tiu­kas­ti kiis­tää, mut­ta lie­väs­ti­hän se epäi­lyk­sen hen­ki jää lei­ju­maan.

Oma si­sus­tus­ma­ku­kin on vä­hän saat­ta­nut muut­tua ajan myö­tä, jo­ten vaik­ka­pa ves­san ki­pe­äs­ti kai­paa­mas­ta pin­ta­re­mon­tis­ta oli mie­les­tä­ni ol­lut sel­väs­ti puhe use­aan ker­taan. Kun asia ei edis­ty­nyt ke­vyis­tä toi­veis­ta­ni huo­li­mat­ta vii­kos­sa, lai­toin re­mont­ti­a­si­an sit­ten yk­si päi­vä niin sa­no­tus­ti ke­vy­es­ti edis­ty­mään. Myin ves­san ka­lus­teet pai­kal­li­sel­la fa­ce­book-kirp­pik­sel­lä ja toi­voin nii­den nou­toa sa­ma­na päi­vä­nä, jo­ten re­mont­ti ete­ni hui­man harp­pauk­sen yh­des­sä het­kes­sä mie­he­ni tie­tä­mät­tä.

Tie­ten­kin esit­te­lin so­mes­sa hom­man edis­ty­mis­tä nais­jou­kol­le. Joku ih­met­te­li, mi­ten ih­mees­sä saan­kin mie­he­ni läh­te­mään näi­hin remp­poi­hin mu­kaan. Ky­se­li­vät oi­kein neu­vo­ja, mi­ten toi­mi­taan, jot­ta hei­dän­kin mie­hen­sä in­nos­tui­si­vat tart­tu­maan työ­ka­lui­hin. Meil­lä meni ni­mit­täin sa­mas­sa ry­ti­näs­sä uu­sik­si ves­san li­säk­si muun mu­as­sa ylä- ja ala­ker­ran ma­kuu­huo­neet, ja tak­ka­kin sai uu­den pin­nan.

Ky­syin omal­ta­ni, et­tä mi­tes on, ei­kö ole­kin niin kiva yh­des­sä tou­hu­ta ja teh­dä? Ja kuu­lep­pas nyt, kuin­ka si­nua ke­hu­taan. Mikä on­kaan mei­dän sa­lai­suu­tem­me? Mie­he­ni nau­roi op­pi­neen­sa vuo­sien var­rel­la, et­tä per­he­so­vun ni­mis­sä on kaik­kein hel­poin­ta vain teh­dä an­net­tu al­ta pois. Se on hä­nel­le­kin kuu­lem­ma hel­poin­ta, jot­ta ”lop­puu se vai­mon na­ku­tus”. Olen kyl­lä sitä miel­tä, et­tä tuo na­ku­tu­so­sio oli vain huu­mo­ria, to­del­li­suu­des­sa hän tyk­kää yh­tä pal­jon kuin minä saa­da nä­ky­vää ai­kaan.

Eli rak­kaat si­sa­ret, myy­kää ves­sa­ka­lus­teet. Myy­kää epä­kel­po soh­va. Tyh­jen­tä­kää las­ten­huo­ne, kan­ta­kaa ka­mat ulos. Kun ne las­ten­sän­gyt on tak­ti­ses­ti ase­tel­tu kes­kel­le au­to­tal­lin lat­ti­aa es­tä­en mie­hen työ­au­ton py­sä­köin­nin, las­ten­huo­neen maa­laus ta­pah­tuu yl­lät­tä­vän­kin no­pe­as­ti. It­se saa­tan li­säk­si jos­kus ol­la kilt­ti ja teh­dä mah­dol­li­sim­man pal­jon val­miik­si; suo­ja­ta lat­ti­at, ha­kea maa­lit ja pens­se­lit ja tar­jo­ta si­ten mie­hel­le­ni val­miin miel­lyt­tä­vän työ­ym­pä­ris­tön.

Ih­met­te­let­te, mik­sen maa­laa it­se? Ti­lan­ne on sel­ke­äs­ti se, et­tä mie­hel­le­ni on an­net­tu lah­jak­si us­ko­mat­to­mat kä­den­tai­dot ja va­kaa ja hyvä kä­den­jäl­ki. On pa­rem­pi hä­nen huo­leh­tia to­teu­tus mi­nun huo­leh­ties­sa suun­nit­te­lus­ta ja niin sa­no­tuis­ta suu­ris­ta lin­jois­ta. Hän tul­kit­see vai­mon­sa tah­don se­ka­vis­ta se­li­tyk­sis­tä, te­kee ker­ral­la siis­tiä ja hy­vää jäl­keä. Minä sit­ten ke­hun ja ar­vos­te­len se­län ta­ka­na.

Ohi­men­nen tuon il­mi, et­tä kyl­lä mie­he­ni oi­ke­as­ti it­se­kin nä­kee tar­peel­li­set työ­koh­teet. Oli niin mu­ka­va 21-vuo­tis­hää­päi­vä­kin, kun odo­tin mies­tä­ni ko­tiin. Olin jo ja­ka­nut pien­ten hoi­don ja muut vas­tuut nuo­ril­le­ni, jot­ta läh­ti­sim­me mie­he­ni kans­sa jo­hon­kin syö­mään ja tui­jot­te­le­maan sil­miin kynt­ti­län­lois­tees­sa. Hän saa­pui ko­tiin. Ri­ta­ri­ni, kum­mas­sa­kin kä­des­sään iso maa­li­äm­pä­ri. Har­maa­na ja val­koi­se­na. Sain oi­kein va­li­ta, kum­man vä­ri­sek­si ha­lu­ai­sin ylä­ker­ran por­taat, voi­si maa­la­ta ne vaik­ka heti.

En kuul­kaa ole ko­vin usein ko­ke­nut yh­tä ro­mant­tis­ta lah­jaa. Hää­päi­vä­lah­jak­si ku­lu­nei­den ylä­ker­ran por­tai­den maa­laus! Kii­tos, tot­ta kai har­maak­si, sii­nä ei niin pa­has­ti näy mus­tan koi­ram­me kar­vat. Ja jot­tei ro­man­tiik­ka unoh­tui­si, kä­vim­me toki syö­mäs­sä Ko­ti­piz­zas­sa vel­vol­li­suus­hää­päi­vä­piz­zat kii­rees­ti al­ta pois ja sit­ten al­koi maa­laus­hom­mat.

Oi­ke­as­ti muis­tan nuo por­taat ikui­ses­ti. Tuli niin siis­tit ja iha­nat ja maa­lat­tu 27.9.2018.

Huo­ne­ka­lu­jen os­ta­mis­ta sekä ra­kas­tan et­tä in­ho­an. Kun kos­kaan ei ai­van var­mak­si tie­dä, mi­ten se iso jut­tu sit­ten toi­mii ja näyt­tää ko­to­na. Tyk­kään kah­la­ta Tori.fi:n myyn­ti-il­moi­tuk­sia, teh­dä löy­tö­jä kirp­pik­sil­tä ja se­la­ta ne­tis­tä ins­pi­raa­ti­o­ku­via. Mi­nus­ta ko­tim­me han­kin­to­jen tu­li­si ol­la etu­pääs­sä ki­van nä­köi­siä, mu­ka­via käyt­tää ja käy­tän­nöl­li­siä. Mie­he­ni­kin mie­lel­lään nou­dat­taa kai­kes­sa en­si­si­jai­ses­ti kol­mea pe­ri­aa­tet­ta: hal­pa, edul­li­nen ja ei kal­lis.

Huo­ne­ka­lut ovat meil­lä vaih­tu­neet iloi­sen no­pe­aan tah­tiin edel­lä mai­nit­tu­ja kuut­ta pe­ri­aa­tet­tam­me nou­dat­ta­en. Mies jos­kus kyl­lä huo­kai­see vä­hän odot­ta­maa­ni sy­vem­pään ker­to­es­sa­ni uu­sim­man aja­tuk­se­ni, mut­ta ha­lu­an muis­tut­taa hän­tä ja mui­ta­kin: huo­ne­ka­lu­jen sie­tä­mi­se­li­ni­kä on nyy­lää­jäl­le kuin koi­ran elin­vuo­det. Vuo­si vas­taa seit­se­mää. About.

Mi­nul­le on Ju­ma­la kyl­lä suun­ni­tel­lut niin par­haan puo­li­son kai­kil­ta kan­teil­taan. Jos­kus joku vie­raam­me ky­syi jo­tain liit­ty­en ko­tiim­me, eh­kä kom­men­toi ti­he­ään vaih­tu­vaa jär­jes­tys­tä tai jo­tain. Mie­he­ni sa­noi, et­tä hän ajat­te­lee asi­an niin, et­tä ko­tim­me on Sa­tun työ­paik­ka. Ja hän ha­lu­aa, et­tä vai­mon­sa saa teh­dä työn­sä sel­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä, mis­sä viih­tyy. Nyt­kin ihan it­ket­tää, kun ajat­te­len, mi­ten ra­kas aja­tus tuos­sa on. Teki mi­nul­le 80 ki­loi­sen be­to­ni­soh­va­pöy­dän­kin. Sitä ei nos­ta ku­kaan yk­sin, jo­ten viik­ko­sii­vouk­ses­sa­kin on var­ma ka­ve­ri ai­na.

Seu­raa­va­na pro­jek­ti­na on­kin keit­ti­ö­re­mont­ti, mut­ta sen suh­teen saan kuu­lem­ma odo­tel­la hy­vän to­vin. Kai mi­nun täy­tyy kään­tää tuo­li­ni suun­taa keit­ti­ös­tä muu­al­le ja suun­na­ta kat­see­ni vaik­ka au­rin­koon. Et­tä se osaa­kin pais­taa niin kau­niis­ti sor­men­jäl­kien lo­mas­ta si­säl­le.