Mat­kus­tin syys­kuun lo­pus­sa poh­joi­seen. Mat­kal­la kat­sas­tin lap­suu­te­ni kir­kot ja asuin­si­jat, kou­lut ja leik­ki­pai­kat Ki­vi­jär­vel­lä, Ou­lun­sa­los­sa ja Ala­jär­vel­lä. Aja­tuk­sis­sa­ni vii­väh­din tär­kei­den ja rak­kai­den ih­mis­ten luo­na. Muis­te­len hei­tä läm­möl­lä. Yl­lä­tyin sii­tä, kuin­ka voi­mak­kai­ta tun­tei­ta lap­suu­den mai­se­mis­sa käy­mi­nen he­rät­ti.

Kivijärven kirkon on suunnitellut arkkitehti Theodor Decker ja se on valmistunut 1874. Kirkko on tasavartinen ristikirkko, mikä tarkoittaa sitä, että sen kaikki sakarat ovat yhtä pitkät.

Virpi Karisto

Olin al­le 4-vuo­ti­as asu­es­sam­me Ki­vi­jär­vel­lä. Koti oli kun­nan­lää­kä­rin ta­los­sa kir­kon lä­hei­syy­des­sä. Niin lä­hel­lä, et­tä tuos­sa iäs­sä jo osa­sin men­nä ko­toa kirk­koon. Ker­ran kir­kos­sa oli pai­kal­li­sen kaup­pi­aan hau­ta­jai­set, läs­nä kaik­ki pi­tä­jän sil­mää­te­ke­vät. Kes­ken har­taan toi­mi­tuk­sen li­vah­din kes­ki­käy­tä­väl­le päl­lis­te­le­mään toi­mi­tus­ta suk­ka­hou­sut mak­ka­ral­la ja hiuk­set hap­sot­ta­en, toi­nen let­ti au­en­nee­na. Pai­kal­le eh­ti­nyt äi­ti yrit­ti mah­dol­li­sim­man ma­ta­la­na ja huo­maa­mat­to­mas­ti ha­kea mi­nut ta­kai­sin ko­tiin. Sain kuul­la myö­hem­min, et­tä tem­pauk­se­ni hä­vet­ti äi­tiä ai­ka lail­la.

Tuo­hon ai­kaan kirk­ko­her­ra­na Ki­vi­jär­vel­lä toi­mi Esa Tuo­maa­la. Ta­pa­sim­me ky­läil­lä pap­pi­las­sa. Reit­ti sin­ne tuli niin tu­tuk­si, et­tä ker­ran kar­ka­sin pik­ku­vel­je­ni kans­sa ai­ko­muk­se­nam­me men­nä Tuo­maa­lan las­ten kans­sa leik­ki­mään. Kä­ve­lim­me tien reu­naa pe­räk­käin, ja pik­ku­ve­li piti kiin­ni suk­si­sau­van lenk­ki­pääs­tä, minä joh­din kul­kua te­rä­väs­tä pääs­tä kiin­ni pi­tä­en, kos­ka olin isom­pi ja osa­sin va­roa te­rää. Joku mei­dät täs­tä­kin älyn­vä­läyk­ses­tä pe­las­ti.

Tien toi­sel­la puo­lel­la oli rau­ha­nyh­dis­tys, joka näyt­ti ole­van nyt kirp­pu­to­ri­na. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen vie­res­sä oli van­ha puu­ta­lo, jos­sa asui leik­ki­to­ve­rei­ta sekä äi­din ys­tä­vä. Pa­lo­a­se­man ta­ka­na asui Jaa­na. Luu­lin pit­kään, et­tä hän oli se "Var­tin Jaa­na", jos­ta lau­le­taan Tie­dän pai­kan ar­ma­han -lau­lus­sa.

Oulunsalon kirkko valmistui vuonna 1891. Sen on suunnitellut suomalainen arkkitehti Julius Basilier. Kirkko on tyypiltään länsitornillinen pitkäkirkko.

Virpi Karisto

Poik­ke­sin mat­kal­la­ni Ou­lun­sa­lon kir­kos­sa sun­nun­tain mes­sus­sa. Pa­nin mer­kil­le, et­tä ou­lun­sa­lo­lai­set ei­vät enää us­kon­tun­nus­tus­ta lau­su­es­saan sa­no­neet, et­tä Jee­sus "si­pi­si" Py­häs­tä Hen­ges­tä, ku­ten heil­lä vie­lä lap­suu­des­sa­ni oli ta­pa­na sa­noa.

Sain kut­sun kirk­ko­kah­vil­le lap­suu­te­ni naa­pu­riin. Oli mu­ka­va muis­tel­la men­nei­tä ja päi­vit­tää ny­kyi­siä kuu­lu­mi­sia. Ko­vin oli­vat tie­noot re­he­vöi­ty­neet ja tei­den lin­jauk­si­a­kin oli muu­tet­tu niin reip­paas­ti, et­tä hä­din tus­kin löy­sin lap­suu­te­ni ui­ma­pai­kan, jon­ne kuu­mi­na ke­sä­päi­vi­nä pyö­räi­lim­me upot­ta­van hie­no­hiek­kais­ta tie­tä pit­kin, ja ko­tiin pa­la­sim­me vah­val­la to­mu­ker­rok­sel­la kuor­ru­tet­tui­na.

Lem­peä Pek­ka ja kau­nis Sal­li isän­nöi­vät Ou­lun­sa­los­sa asu­es­sam­me pap­pi­laa, joka nyt­tem­min on pu­ret­tu, sa­moin kuin na­vet­ta, jos­sa pap­pi­lan lam­paat asus­ti­vat. Pap­pi­las­sa pi­det­tiin om­pe­lu­seu­ro­ja. Siel­lä voi­tin en­sim­mäis­tä ker­taa ar­pa­jai­sis­sa. En enää muis­ta, mikä voit­to oli, mut­ta sen muis­tan, et­tä nois­sa­kin seu­rois­sa Pai­men­poi­ka ja­koi kiil­to­ku­via.

Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­mi­ta­lo oli en­ti­sel­lä pai­kal­laan, tosi rei­lus­ti kas­va­nee­na. 70-lu­vul­la Ou­lun­sa­los­sa oli niin pal­jon kou­lu­lai­sia, et­tä en­nen uu­den suu­ren kou­lun val­mis­tu­mis­ta osa luo­kis­ta kävi kou­lua kah­des­sa vuo­ros­sa ja osa, mui­den mu­as­sa oma­ni, rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Sii­hen oli Nei­lik­ka­ku­jal­ta ly­hyt mat­ka, joka to­sin kal­tai­sel­ta­ni haa­hui­li­jal­ta saat­toi kes­tää tois­ta tun­tia.

Alajärven ristikirkko on vihitty käyttöön 21.3.1841. Kirkon suunnittelija on arkkitehti Carl-Ludvig Engel.

Virpi Karisto

Kun olin 10-vuo­ti­as muu­tim­me Ala­jär­vel­le. Ai­kai­sem­min en ol­lut kuul­lut­kaan Ala­jär­ven kir­kos­sa ja sen ym­pä­ris­tös­sä pi­det­tä­vis­tä maa­kun­nal­li­sis­ta ke­sä­seu­rois­ta, mut­ta ta­pah­tu­ma tuli kyl­lä myö­hem­min hy­vin­kin tu­tuk­si. En­sim­mäi­se­nä ke­sä­nä olin työ­vuo­ros­sa tar­jot­ti­mia pe­se­mäs­sä, myö­hem­min muun mu­as­sa kark­ki­ki­os­kil­la myy­jä­nä. Se tai­si ol­la Kei­jo, joka oh­jeis­ti, mi­ten on help­po las­kea, kuin­ka pal­jon an­ne­taan ra­has­ta ta­kai­sin.

Ala­jär­ven ke­sä­seu­rois­ta on niin pal­jon muis­to­ja, et­tä huo­maan py­säh­ty­vä­ni vain mie­tis­ke­le­mään ja muis­te­le­maan, vaik­ka pi­täi­si kir­joit­taa. Eh­kä tyy­dyn vain lä­het­tä­mään läm­pi­miä aja­tuk­sia niil­le, jot­ka ja­ka­vat nuo muis­tot. Hei­tä on pal­jon.

Ys­tä­vä­ni sai yli­pu­hut­tua mi­nut soit­ta­maan häis­sään vuon­na 1985. Ala­jär­ven kir­kos­sa sit­ten oli­vat nuo häät, jois­ta en muis­ta juu­ri muu­ta kuin sen, et­tä soi­tin vää­rin. Sil­loin kir­kos­sa oli vie­lä Kan­ga­sa­lan Ur­ku­teh­taan val­mis­ta­mat 33-ää­ni­ker­tai­set urut, mut­ta nii­den syyk­si en vir­hei­tä­ni voi lait­taa, vaik­ka mie­li te­ki­si.

Omis­sa häis­sä­ni kant­to­ri­na oli isä­ni, joka ei soit­ta­nut vää­rin, mut­ta soit­ti läh­tö­mars­sik­si eri pre­lu­din kuin mis­tä alus­ta­vas­ti olim­me so­pi­neet. Al­ku­häm­men­nyk­sen jäl­keen sen­tään ym­mär­sim­me läh­teä mars­si­maan koh­ti ovea. Vih­ki­pap­pi­na oli Ala­jär­ven sil­loi­nen kirk­ko­her­ra Kau­ko Pyl­vä­näi­nen, joka kuu­li koi­vu­al­ler­gi­an kä­heyt­tä­mäl­lä ää­nel­lä pi­hi­se­mä­ni ‘Tah­don’. Ko­vin moni muu sitä ei tain­nut­kaan kuul­la, vie­res­sä sei­so­va sen­tään.

Vie­lä yk­si suu­ri muis­ta­ma­ton muis­to Ala­jär­ven kir­kos­ta, äi­din hau­ta­jai­set. Jos ti­lai­suu­des­ta ei oli­si va­lo­ku­via, tus­kin us­koi­sin, et­tä sitä on kos­kaan ta­pah­tu­nut­kaan. Ku­vat kui­ten­kin to­dis­ta­vat, et­tä olen ol­lut pai­kal­la, vie­lä­pä he­reil­lä ja toi­min­ta­ky­kyi­se­nä. Mat­kal­la­ni kä­vin vie­mäs­sä äi­din hau­dal­le ku­kan. Siel­lä kuu­sen juu­rel­la jär­ven ran­nal­la on kivi, jon­ka al­ta äi­ti nou­see vii­mei­se­nä päi­vä­nä, ku­ten me kaik­ki.