...jat­koa edel­li­sel­le pos­tauk­sel­le.

Il­ta­pa­lak­si tar­jo­sin pik­ku­vä­el­le ju­gurt­tia. Va­jaa kak­si­vuo­ti­as ei ol­lut­kaan ai­van niin näl­käi­nen kuin olin ar­vi­oi­nut. Syö­ty­ään vat­san­sa täy­teen hän kip­pa­si yli­mää­räi­set ju­gur­tit pen­kil­le. Eh­kä hän kui­ten­kin sii­nä vai­hees­sa huo­ma­si, et­tä ma­ha­lau­kus­sa oli­si vie­lä vä­hän ti­laa, ja ryys­ti naa­ma ju­gur­tis­sa pen­kil­tä lop­pu­ja suu­hun­sa. Kol­mi­vuo­ti­as vii­meis­te­li sot­kun aje­le­mal­la lam­mi­kon pääl­tä trak­to­ril­la ja ke­hot­ti mui­ta­kin kat­so­maan penk­kiin tul­lei­ta hie­no­ja jäl­kiä. Jopa minä ym­mär­sin tai­de­te­ok­sen kau­neu­den, vaik­ken muu­ten enää tuos­sa vai­hees­sa päi­vää ym­mär­tä­nyt pal­jon mis­tään pal­jon mi­tään.

Pa­ri­vuo­ti­aan vä­häi­sen ruo­ka­ha­lun syy sel­vi­si, kun hän al­koi te­pas­tel­la jäyk­kä­nä edes ta­kai­sin ja ho­kea kak­kaa. Pot­ta­har­joit­te­lu oli meil­lä sii­hen ai­kaan hy­väs­sä vauh­dis­sa, ja niin len­nä­tin tyt­tä­ren po­tal­le is­tu­maan. Hän viih­tyi sii­nä ikäi­sel­leen tyy­pil­li­ses­ti noin kol­me se­kun­tia. En­nen kuin eh­din lait­taa hä­nel­le hou­sut jal­kaan, hän oli jo pu­keu­tu­nut iso­vel­jen­sä yö­hou­sui­hin. Ei­kä ku­lu­nut kau­aa­kaan, kun kal­sa­rit oli­vat mär­kä­nä ja pen­kil­lä pis­sa­lam­mik­ko.

Olen huo­man­nut, et­tä sii­nä vai­hees­sa, kun lap­si osaa vaih­taa it­sel­leen vai­pan, hän on val­mis jät­tä­mään vai­pat ko­ko­naan pois. Va­jaa kak­si­vuo­ti­aam­me oli juu­ri tuos­sa kriit­ti­ses­sä iäs­sä. Nyt­kin hän puki vai­pan it­sel­leen. Het­ken ku­lut­tua kol­mi­vuo­ti­as tie­dot­ti, et­tä pik­ku­sis­ko (joka par­hail­laan sip­sut­te­li keit­ti­öön kes­ki­sor­met so­jot­ta­en ja kak­kaa kyl­jis­sä ja sor­mis­sa) on ka­kan­nut lat­ti­al­le. Ei vaa­ti­nut kum­moi­si­a­kaan sa­la­po­lii­sin tai­to­ja saa­da sel­vil­le, mitä oli ta­pah­tu­nut. Lei­di oli kak­ki­nut vaip­paan, rii­su­nut vai­pan ja ki­pan­nut ka­kan lat­ti­al­le. Il­mei­ses­ti tar­pei­den te­ke­mi­nen vaip­paan oli hel­pom­paa kuin pot­taan, mut­ta sen ta­va­ran kans­sa elä­mi­nen sit­ten huo­mat­ta­vas­ti epä­miel­lyt­tä­väm­pää.

Il­lan päät­teek­si tuo mie­li­ku­vi­tus­ri­kas ih­mis­tai­mi kuor­rut­ti it­sen­sä tar­roil­la.

Näi­den sii­vous-, ves­sa­leik­ki- ja ruok­ki­mi­sih­mei­den vä­lis­sä eh­din it­se­kin syö­dä jo­tain. Kaa­ka­o­mu­ki jos toi­nen­kin ke­rä­si kel­mua pin­taan ja juus­tot na­his­tui­vat lei­vän pääl­lä, mut­ta en nään­ty­nyt näl­kään – olen­han täs­sä tätä kir­joit­ta­mas­sa. Ves­sas­sa­kin eh­din pii­pah­taa. Jos en oli­si eh­ti­nyt, sii­tä oli­si jää­nyt kir­joi­tet­ta­vaa isoil­la kir­jai­mil­la.

Mitä no­he­vaa tä­hän lop­puun nyt kek­si­si? Olen lu­van­nut, et­tä en kos­kaan, iki­nä, mil­loin­kaan sano yh­del­le­kään van­hem­mal­le, joka hi­koi­lee ruuh­ka­vuo­sien pyör­tees­sä: ”Voi kuu­le, se ai­ka me­nee niin äk­kiä ohi!” tai: ”Nau­ti nyt, kun lap­set on vie­lä pie­niä!”, en­kä sano nyt­kään. Siis­pä sa­non vain, et­tä sen pi­tui­nen oli se sil­män­puh­kai­su­päi­vä. Sii­tä­kin sel­vit­tiin hen­gis­sä.

PS. Sil­mä säi­lyi nä­ke­vä­nä. Nup­pi­neu­lan te­ke­mä rei­kä om­mel­tiin um­peen ja sil­mään ke­hit­tyi myö­hem­min trau­ma­kai­hi, joka hoi­det­tiin leik­kauk­sel­la.

PPS. Asi­a­no­sai­set ovat an­ta­neet lu­van ju­tun jul­kai­se­mi­seen.