Kalenterista löytyy eri ryhmille tai asioille omistettuja teemaviikkoja, jolloin muistetaan erityisesti teeman kohdetta. Aiheen ympärille järjestetään lukuisia tapahtumia. Kun tätä blogiani kirjoittelen, menossa on Vanhustenviikko teemalla Tulevaisuutta rakentamaan. Viikkoa suojelee tasavallan presidentti.
Vierailin vastikään kuntapäättäjien kanssa kotikuntani vanhustenhoitoyksikössä. Tutustuimme tiloihin, kuulimme työntekijöitä ja jututimme vanhuksia. ”Täällä on hyvä olla”, totesi moni kysyessäni kuulumisia. Ihastelin kodinomaisia ja viihtyisiä tiloja sekä ilmapiiriä ja hoitajien lempeää ja sydämellistä asennetta hoitotyöhön. Iloitsin siitä, että tämän hoivayksikön ikäihmiset saivat hyvää ja inhimillistä hoitoa ja hoivaa.
Muutama viikko sitten vietettiin muistiviikkoa, jolloin monissa yhteyksissä keskusteltiin muistisairauksista. Osallistuin viikolla järjestettyyn muistiseminaariin. Kuuntelin mielenkiintoisia asiantuntijoiden esityksiä muistisairauksien oireista ja hoidoista sekä hoitotuloksista. Mielessäni kävi hiljainen rukous, että kunpa minusta ei koskaan tulisi muistisairasta. Tai olisinko valmis hyväksymään kohdalleni tulevaisuudessa minkään muunkaan ”ikäsairauden”?
Eräs luennoitsija puki sanoiksi sen, mitä itsekin olen monesti miettinyt seuratessani julkista keskustelua ja huolta harmaantuvasta Suomesta, kestävyysvajeesta tai huoltosuhteen epätasapainosta. Minun oli helppo yhtyä tämän esiintyjän loppusanoihin: ”Kunpa yhteiskunnassamme saisi valtaa ikäystävällisempi asenneilmapiiri.”
Kaukana ovat ne maaseutuyhteiskunnan ajat, jolloin mummot ja papat vanhenivat turvallisesti samassa pihapiirissä yhdessä lasten perheiden kanssa. Sukupolvien välinen kohtaaminen toteutui arkisen työn lomassa. Mummot ja papat saivat tarvitsemaansa apua, hoitoa ja hoivaa sekä olivat luonnollinen osa lasten ja lastenlasten elämänpiiriä. Ajattelen, että he elämänkokemuksellaan ja esimerkillään antoivat tietämättään jälkipolville sellaisia elämäneväitä, joita ei opita koulussa tai saada kirjoista opiskelemalla.
Yhteiskunnallisen murroksen myötä ylisukupolviset perheyhteisöt hajosivat. Monet nuoret muuttivat maalta kaupunkeihin opiskelun ja ”leipäpuun” perään. Yhteydenpito ikääntyviin läheisiin väheni ja etääntyi, ja eri-ikäisten väliset turvaverkot ohentuivat. Ikääntyvät läheiset voitiin kokea taakaksikin. Yhteiskunnan vastuu ikäihmisten huolenpidosta lisääntyi, ja vanhukset nähtiin julkisessa keskustelussa jopa maamme tulevaisuuden ja hyvinvoinnin uhkakuvaksi.
Ajattelisin, että juuri nyt tarvittaisiin ikäystävällistä asenneilmapiiriä. Voisimmeko ajatella, että harmaantuva Suomi olisi myös mahdollisuus, osaltaan tulevaisuuden rakentaja? Omakohtainen usko ja luottamus kaikissa elämänvaiheissa Jumalan johdatukseen sekä uskonystävien yhteisö on ikääntyvällekin tärkeä turvaverkko. Mutta toivon, että me jokainen, itseni mukaan lukien muistaisimme ikäihmisiä ja vierailisimme heidän kodeissaan ja hoitolaitoksissa. Tällaiset kohtaamiset avartavat ja virkistävät sekä vierailijaa että vierailun kohdetta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys