Su­vi­seu­rat ovat kuu­lu­neet ke­sä­ni ko­ho­koh­tiin jo rei­lu puo­li vuo­si­sa­taa. Sii­tä on yleen­sä al­ka­nut mi­nun ke­sä­ni ja lo­ma­ni.

Ju­han­nuk­sen jäl­kei­sel­lä vii­kol­la mi­nun piti saa­da ”su­vi­seu­ra­vaih­de” pääl­le. Mik­si­hän läh­te­mi­nen tun­tuu mi­nus­ta vuo­si vuo­del­ta työ­lääm­mäl­tä? Ve­to­a­pua ei tuo oma per­he, ei­vät lap­set ei­vät­kä muut­kaan lä­hei­set. Olen usein kuul­lut, et­tä per­heis­sä lap­set odot­ta­vat tätä ke­sän ko­ho­koh­taa viik­ko­kau­sia. Su­vi­seu­rat lie­ne­vät­kin lap­si­per­heis­sä jou­lun jäl­keen odo­te­tuin ta­pah­tu­ma.

En­sim­mäi­nen oma­koh­tai­nen muis­ti­ku­va su­vi­seu­rois­ta on Raa­hes­ta 1960-lu­vul­ta, jol­loin olin kym­men­vuo­ti­as. Tuol­loin ei juu­ri lii­kut­tu ko­ti­ky­lää kau­em­mas, jo­ten mi­nus­ta oli jo­tain suur­ta pääs­tä äi­din kans­sa muu­ta­man kym­me­nen ki­lo­met­rin pääs­sä si­jait­se­vaan pik­ku­kau­pun­kiin su­vi­seu­roi­hin. Iso vä­ki­jouk­ko, seu­ra­telt­ta ja juh­la­port­ti sekä ek­sy­mi­sen pel­ko ovat jää­neet mie­lee­ni.

Mo­nen­lai­sia su­vi­seu­ra­ko­ke­muk­sia on elä­mä­ni ke­siin ker­ty­nyt. Mer­kit­tä­vin ko­ke­mus mi­nul­le oli tä­män vuo­si­tu­han­nen alun su­vi­seu­rat ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni. Sain pa­rin vuo­den ajan val­mis­te­luor­ga­ni­saa­ti­os­sa mu­ka­na ol­lee­na seu­ra­ta ja osal­lis­tua sii­hen työ­hön, jota mit­ta­van seu­ra­ta­pah­tu­man ai­kaan­saa­mi­nen ja lä­pi­vie­mi­nen vaa­ti­vat. Ne oli­vat si­säl­tö­rik­kai­ta vuo­sia.

Nyt Vaa­san su­vi­seu­ro­jen aat­to­seu­ro­ja kuun­nel­les­sa­ni mei­na­si oma mu­ka­vuu­den­ha­lu voit­taa. Ko­tiin jää­mi­nen sekä pu­hei­den ja oh­jel­mien kuun­te­le­mi­nen mu­ka­vas­ti soh­val­la loi­koil­len tun­tui hou­kut­te­le­vam­mal­ta kuin räm­piä mu­tai­sel­la ken­täl­lä ja is­tua ka­peil­la pen­keil­lä Sa­naa kuun­nel­len. Täyt­tyi­si­hän seu­ro­jen pää­tar­koi­tus näin­kin, ajat­te­lin. Ei­kä aat­to­päi­vän sää­kään hou­ku­tel­lut läh­te­mään.

”Ta­va­taan per­jan­tai­na Var­pis­sa ke­säi­sis­sä tun­nel­mis­sa”, vies­tit­ti ys­tä­vä­ni. Olim­me lä­hiys­tä­vie­ni kans­sa va­ran­neet su­vi­seu­ra­ma­joi­tuk­sen jo tal­vel­la. Täy­tyi­vät­hän lu­pauk­set myös mi­nun puo­lel­ta­ni pi­tää, jo­ten sain kuin sain­kin ”su­vi­seu­ra­vaih­teen" pääl­le ja läh­din mat­kaan.

Vaik­ka ny­ky­tek­niik­ka oli­si­kin vä­lit­tä­nyt seu­ra­sa­no­man ja tun­nel­maa­kin ko­ti­soh­val­le, mon­ta ta­paa­mis­ta ja mi­nul­le mer­ki­tyk­sel­lis­tä koh­taa­mis­ta ja kes­kus­te­lua oli­si jää­nyt ko­ke­mat­ta. Oli­sin jää­nyt pait­si sii­tä yh­tei­söl­li­syy­den ja osal­li­suu­den ko­ke­muk­ses­ta, jota tun­sin lau­la­es­sa­ni Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä tä­pö­täy­des­sä tel­tas­sa tai pol­vis­tu­es­sa­ni eh­tool­li­sel­le yh­des­sä tu­han­sien seu­ra­vie­rai­den kans­sa.

Huol­ten, su­ru­jen ja ilo­jen ja­ka­mi­nen ys­tä­vien ja tut­tu­jen kans­sa eri­lai­sis­sa koh­taa­mi­sis­sa on yk­si oleel­li­nen osa su­vi­seu­ro­ja. Ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan kans­sa ja­oim­me ero­ni­kä­vää, kun ra­kas työ­to­ve­ri­ni vuo­si­kym­men­ten ta­kaa oli nuk­ku­nut pois. Ja­oim­me myös sen ilon, kun hän oli elä­män­sä vii­me päi­vi­nä saa­nut us­kon lah­jan. Kuun­te­lim­me us­ko­nys­tä­vän rank­kaa elä­män­ta­ri­naa ja tun­te­muk­sia ol­la per­he­kes­kei­ses­sä seu­ra­ta­pah­tu­mas­sa yk­sin. Sain ol­la kuu­li­ja­na ja toi­vot­ta­vas­ti myös myö­tä­e­lä­jä­nä.

Sain ja­kaa myös omaa elä­mää­ni us­ko­nys­tä­vien kans­sa. ”Mitä si­nul­le kuu­luu?” mi­nul­ta ky­sel­tiin. Myös mi­nua kuul­tiin. Koin, et­tä täs­sä jou­kos­sa ja täs­sä us­kos­sa on tur­val­lis­ta ol­la ja elää. Voi­maan­tu­nee­na pa­la­sin ko­ti­kul­mil­le ja juh­la­tun­nel­mis­ta ar­keen.